Näitä sanoja rovastinnan sanoessa tuli rovasti kyökkiin ja sanoi. "No jopa ne nyt lapset ovat saaneet kuivaa päälleen." Sen sanottuaan meni hän pieneen saliin, mutta salaisesti vilkuili mennessään Hetaan ja rovastinnaan, kun kuuli olevan puheen Kaisan kohtalosta.
Rovastinna ei rovastin käynnistä ollut tietäkseenkään, istui vaan kyökin tuolilla kädet ristissä rinnoilla ja oli haikeamielisen näköinen. Hän odotteli josko Heta alottaisi puhetta, että saattaisi uudelleen viedä puhetta siihen kysymykseen, kuka on syyllinen Kaisan kohtaloon. Vaan kun näki Hetan olevan niin umpimielisellä tuulella, niin itsekseen vaan sanoi: "Voi, voi, Kaisa parkaa!" Sen sanottuaan kääntyi Kaisan lapsiin, jotka olivat jo saaneet voileipänsä syödyksi ja kysyi: "Söisittekö vielä toiset voileivät, vai mitä? Kyllähän teillä varmaan on nälkä, milloin lienettekään syöneet?"
Lapset eivät virkkaneet mitään, allapäin vaan kainoina istuivat kyökin nurkassa ja Saimin silmien nurkissa kiilsi kirkkaat kyyneleet. Kun lapset eivät rovastinnan puheeseen vastanneet mitään niin rovastinna sanoi piialle: "Teeppäs, Kerttu, vielä voileivät näille lapsille. Aamiaisen aikana saavat sitten keittoa."
Sen sanottuaan rovastinna poistui pieneen saliin, johon näki rovastin menevän. Mennessään vielä haikeamielisesti huokaisten sanoi: "Voi, voi, Kaisa parkaa!"
6 LUKU.
Miehet olivat Kaisaa haranneet koko päivän, mutta eivät löytäneet. Kaisa kun paiskautui järveen, niin oli hänelle näkyvinään etempää ne toiset uimamiehet, joita hän sukkelossa uiden koetti tavottaa. Mutta ulapalla, ei sataakaan askelta rannasta, oli selkäsyvän rinne, missä kävi Haapajärveen tuleva Liekojärvestä laskeva pyörrevirta, jossa aina vesi on kylmempi, kun tyyni vetisillä paikoilla. Kaisa tähän virtaan jouduttuaan tönkistyi aivan kuni sidottu ettei voinut yhtään jäsentään liikuttaa. Virta vastasi nyt vaatteisiin ja kuljetti omia teitään ja pyöritellen miten milloinkin vei Haapajärven syvimpään syvyyteen, jossa se yhäkin hiljalleen pyörien vajosi pohjaan ja jäi suulleen makaamaan kädet levällään ja jalat suorina kuin puikot.
Tähän syvyyteen eivät miesten haraköydet yltäneet, joten Kaisa jäi sinne ja miehet rupesivat luulemaan, että Kaisa ei olekaan Haapajärvessä, vaan yön hämärässä on opitulla tavalla uinut umpisukkelossa, lapsiaan eksyttääkseen, johonkin niemen kainaloon, jossa on noussut maalle, mennyt sitä tietään metsään ja hirttänyt itsensä, tai muuten lopettanut. Tämän ajatuksen kertoo nyt mukana ollut pappilan renki Esko rovastille sellaisella varmuudella, että siinä ei ollut epäilemistä. Sen kuultuaan rovasti sanoi: "Se on nimismiehen asia haalia kylän väki kokoon ja etsiä metsistä. Me kyllä olemme osaltamme hakeneet."
Rovastinnakin myönsi siihen: "Me kyllä puolestamme olemme tehneet, mitä olemme voineet. Mutta voi, voi, sentään sitä Kaisa parkaa… No surmaa ei ole nimetöintä. Kunhan olemme hänelle tehneet mitä olemme voineet, sekä eläessä, että vielä kuoltuaankin."
Sen sanottuaan rovastinna näpisti suunsa visuun kiinni ja tyytyväisyyden valo näkyi pyöreämuotoisissa lihavissa kasvoissa.
Mutta rovastin silmät ne vilkkuivat levottomina istuessa kamarinsa keinutuolilla. Sitä hän ei kuitenkaan millään liikkeellä ilmaissut, että hän oli vähääkään rauhatoin. Hänen kasvoissaan olikin niin paksu, karkea, harmaa nahka kun juuri sitä varten laitettu, että sen alle voi kätkeä suurimmatkin mielenmuutteet.