Rovasti näki rovastinnan olevan viattomassa tyytymyksessä, mutta kuitenkin ajattelevan Kaisaa. Viedäkseen rovastinnan ajatuksia siitä pois hän sanoi: "Kahden viikon perästä meillä on piispantutkinto."
"Niin todellakin." sanoi rovastinna, ikäänkuin herättyään. "Olipa onni ettei tuo Kaisan häsäkkä sattunut silloin. Todellakin, silloin sitä on häsäkkätä. Sinäkin Hermanni silloin vihitään Jänislahden rovastiksi, täytyy tehdä kallis virkavala. Mutta sehän ei ole vaikea, kun vaan on uskollinen tehtävälleen… Voi, voi, kun sitä on todellakin tämä elämä yhtä hyörinätä ja pyörinätä vaan. Kun nyt taas pääsisi siitä piispantutkinto ajasta sivu, niin saisihan ehkä hengähtää… No Jumalan avulla voitamme kaikki."
Nyt oli rovastinnan mieli uronnut Kaisan muistoista kokonaan ja ajatteli vaan miten selvitään piispantutkinnossa ja mitä ja mitä laitoksia tulemme tarvitsemaan, jotka ovat hänen huolestettavansa. Seuraavana yönä unissaan näki rovastinna Jahtirannan Kaisan puhtaissa morsiuspukimissa tulevan vihkimähuoneesen ja oli odottavinaan sulhasta tulevaksi ja rovastia vihkimään. Siihen hän heräsi ja mieleen tuli herätessä ne eilisen aamuset Oravankankaan Hetan umpimieliset sanat jonkun syyllisyydestä Kaisan kohtaloon. Hän tunsi painuvan mielensä pahaksi, minkä pakottamana kysyi piika Kertulta aamukahvia tuodessa: "Tokko sinäkään sait selvää eilen aamulla Hetan umpimielisyydestä? Ketä hän luulee syylliseksi Kaisan kohtaloon?"
"Kyllä minä tiesin Hetan mielen, vaan en minä kuitenkaan tahdo sanoa."
"No Jumalan tähden, sano toki!"
"Heta pitää totena sen tuonosen juorun, minkä tekin tiedätte."
"Ettäkö rovasti!"
"Niin juuri."
Tämän kuullessa rovastinnalta yritti kahvikupit pudota käsistä lattiaan, kasvot menivät melkein mustiksi ja silmät rävähtämättöminä tuijottivat, vaikka ne eivät katsoneet mihinkään esineeseen. Pitkän tuokion perästä vapisten kysyi: "Mitäs sinä luulet?"
"En minä usko. Minä sanoin eilen aamulla Hetallekin ihan kuivia sanoja."