Rovastinnan kasvot rupesivat sulamaan ja rupesi jotakin sanomaan Kertulle, mutta hän ei tahtonut kuunnella, lähti vaan kyökkiinsä pieni tarjotin toisella kämmenellään ja toisella aukoi ja lukitsi matkallaan olevia ovia. Ajatteli vaan, että sopikoot sotkunsa, ei se liikuta häntä.
Rovastinnan mieli jäi nyt kiinni kahteen kysymykseen. Hetan sanoista hän eilen aamulla kuuli varmuuden. Rovastista ei voinut uskoa sellaista. Mutta ei hän kuitenkaan saanut Hetan sanoja mielestään pois. Väkisten painui mieli raskaaksi. Sitä mielensä painoa ei rovastinna ilmoittanut rovastille, vaan piti omana salaisuutenaan ja taisteli itsekseen. Mutta tulevalla viikolla rupesi kulkemaan rovastinnan luona akkoja, joilla kaikilla oli se sama asia, puhua kuulemiaan rovastin ja Kaisan väleistä. Nyt rovastinna tunsi loppuvan voimansa taistella niitä juoruja vastaan, joten eräänä iltapäivänä tunsi ikäänkuin voittamattoman voiman itseään pakottavan tästä sanomaan rovastille. Nyt rovastinna oikein kevein jaloin meni rovastin luo ja sanoi kuulemansa, oikein tarkastaen rovastin silmiä näkyisikö niissä mitään merkkiä. Rovasti oli iloinnut siitä, että Kaisa oli hukkunut, eikä siis ollut kenenkään kyseltävänä ja tiuskaten hän nyt sanoi: "Oletko sinäkin tulemassa hulluksi, vaiko jo lienet, kun sellaisia kuuntelet ja vielä tulet minulle kertomaan. Koko tuo juoru on vaan keksitty kostoksi siitä kun minä tämän pappilan sain syynissä määrätyksi suurennettavaksi puolta suuremmaksi. Mutta sillä eivät pitkälle pääse, kyllä päätös paikaltaan puree."
"Totta tosiansa. Siitähän se onkin kotosin," sanoi rovastinna ihastuneena. "Nyt minä en kuule enää moisia puhujia. No, ne keksivät nuo pahat ihmiset. Mutta tyhjä säkki ei pysy seisallaan. Kuiva rikka pian putoaa hännästä."
Nyt rovastinna tunsi ymmärtävänsä seurakunnan pahuuden ja miten ihmiset voivat laitella vaikka minkälaisia juttuja ainoastaan sentähden, että pappila suurennetaan puolta suuremmaksi, joka on aivan tarpeen vaatima, että pojatkin saavat omat huoneet.
Tämän kostoksi aikoi nyt rovastinna jättää Kaisan lapsistakin huolenpidon vaivashoidon huoleksi. Siitäpähän näkevät, ketä ovat pistäneet. Tämän sanottuaan rovastinna tunsi ikäänkun taakan pudonneen hartioiltaan ja vielä keveämmin jaloin kävellä tölkkäsi rovastin kamarista salin poikki ulos ja ikäänkun elämänsä tärkeimmistä huolista päässeenä istahti asuinrakennuksensa korkeilla portailla olevalle häkkitaustaiselle penkille nauttimaan kesäillan viileydestä. Samalla päätteli, että huomenaamuna hän käy vaivaishoidon esimiehelle sanomassa, että korjaavat nuo Kaisan lapset pois. Pankoot orsille tai parsille, siitäpähän todellakin näkevät, ketä ovat pistäneet moiset juorujen levittäjät.
Kaisan lapset olivat komennettu asumaan työväen pirtissä ja olivat ne nyt asettuneet akkunaan katsomaan työmiesten kotiin tuloa ja näkivät rovastinnan yksinään istuvan rakennuksen portaalla. Sen nähtyään lähtivät ihan kuni kilpaa juoksemaan sinne ja rovastinnan luokse tultua Saimi otti rovastinnan helmasta hänen lihavan, lyhytsormisen kätensä ja puristi sen käsiensä väliin ja nojaten rovastinnan polveen, melkein syliin kumartuen sanoi: "mamma mamma." Toiset lapset Saimin käytöksestä saivat rohkeutta, että kiipesivät sohvalle ja istuivat rovastinnan viereen, missä iloisesti katsellen rovastinnan silmiin, nojasivat itsensä häntä vasten. Rovastinna ei ollut tästä tietääkseenkään. Istui vaan selkä kenossa vaaleaksi maalatulla häkkitaustaisella sohvallaan ja aikoi pysyä tylynä lapsille. Mutta Saimi itse tietämättään minkätähden hän niin teki puristi yhä rovastinnan kättä ja kun ei osannut muutakaan sanoa niin kertoi yhäkin sitä talon lapsilta kuulemaansa lausetta: "mamma, mamma."
Ne toistakymmen vuotiaan tytön suusta kuuluvat, lapsellista turvallisuutta ilmaisevat sanat kuitenkin kulkivat läpi rovastinnan olennon, niin että ikäänkuin väkisten tulvahtivat rovastinnan pyöreille kasvoille polttelevat kyynelet. Pyhkäistyään ne pois, otti hän kätensä Saimin käsistä irti ja silitti hänen kellahtavatukkaista päätään ja sanoi: "Menkää nyt keittiöön. Kerttu antaa illallista. Kiittäkää Kerttua ja menkää hyvinä lapsina pirttiin vuoteellenne nukkumaan ja siunatkaa itsenne." Sen kuultuaan lapset kilvan lähtemään, mutta Saimi vielä pyörähti ympäri ja iloisesti katsoen rovastinnan silmiin sanoi: "Luemmeko me Isämeidänkin."
"Lukekaa, lukekaa", sanoi rovastinna hymyillen. Tämän kuultuaan lapset juoksivat keittiöön. Mutta rovastinna jäi kummeksien miettimään kuka heille on Isämeidän opettanut — eihän Kaisavainaan sanottu osanneen lukea vähääkään… Kukapas muut kun rovasti se on opettanut siellä Jahtirannalla käydessään… Ai kuinka soma on lasten ja imeväisten suusta kuulla tuollaiset sanat… Niin. Kukapas muut kun rovasti se on Isämeidän noille lapsille opettanut ja eipä ole sana kivistöhön eikä pisteleviin orjantappuroihin langennut. Ei. Nyt ilmestyivät uudet kyynelet rovastinnan kasvoille, joita kirkkaan valkoisella nenäliinallaan pyyhkiessään itsekseen sanoi: "Voi kun olin paha, kun noin puhtaat lasten sydämmet uhrasin koston uhriksi… Hyvä Jumala, anna anteeksi pahuuteni ennen tuon auringon laskua… Niin. Anna anteeksi, eläkä näitä soimaa".
Rovastinna aikoi nyt oikein nauttimalla nauttia siitä harvinaisen kauniista kesäillasta. Mailleen painuva aurinko juuri parhaillaan punasi rauhallisina lepäileviä pilviä ja siinä hohteessa kaikki kesän kasvit, metsien puut ja huoneitten nurkat ja katotkin näyttivät olevan ilman punertavaan silkkiin pukeutuneita. Mutta samassa alkoi salista kuulua rovastin epämääräiset askeleet, mistä hän yskien ja kakistellen tulla väjähti portaille ja istua kajahti toisella puolen käytävästä olevalle istuimelle ja nojasi hänkin itsensä istuimen häkkikaiteista taustaa vasten. Siinä hän alkoi puhella käkätellä pelloista, kesäkynnöistä, niityn aidoista, haravista, viikatevarsista ja suovain pielistä. Ne rovastin hajanaiset ja tehdyiltä maistuvat tarinat rupesivat rovastinnasta tuntumaan väsyttäviltä ja hän ajatteli lähteä ruokasaliin Kertun avuksi illallista laittamaan ja muutenkin tuntui olevan sinne salainen veto, kun sieltä kuului kaikkien lasten iloinen hälinä ja väliin aina Kertun komentavat äänet. Mutta samassa sieltä ruokasalista päin tulla vilkasi Aili, joka nähtyään rovastinnan siinä istumassa, suoraa päätä juosten syöksähti rovastinnan syliin ja kasvoja suudellen sanoi: "mamma, mamma".
Silloin rovastinna kiepasi Ailin rintojaan vasten ja suudellen sanoi: "Sinä minun Ailini, minun kultainen Ailini, sinä illan perhonen elät vielä. Se onnetoin Kaisa pelasti sinut, sinä illan kultasiipinen perhonen. Mitä tekisinkään Kaisa paralle, jos olisi tässä." Mutta sen kuultua rovastin pitkät silmäripset rupesivat luikkamaan tavallista tiheämpään ja kuului halveksiva murahdus: "Hymm."