8 LUKU.
Sunnuntai-aamu valkeni pilvisenä. Synkkien kuuropilvien taakse peittyi koko lähinen taivaan kansi. Ja vaikka yksi joukko kuuron tönkiä raskaan etelätuulen ajamana pakenikin pohjoista kohti, niin toinen toistaan synkempi ryhmä uusia ouruja vieri sijaan.
Tätä katseli nyt piispa istuessaan pappilan kattopäällisillä, korkeilla portailla. Piispan kasvoilta oli kokonaan kadonnut se eilisessä päivällispöydässä saatu eloisuus. Hän oli illalla yön pimeydessä kuullut kylältä raakoja kiljumisia, hävyttömiä laulun loilotuksia ja oli yöllä nähnyt kamalia unia, mitkä nekin osaltaan synkistyttivät mieltä. Ja toiselta puolen oli nyt tarkat tiedot seurakunnan pakanallisesta tilasta. Julma todistus oli seurakunnan tilasta sekin kun eilisessä poliisitutkinnossa lähes kolme sataa ihmistä on kuulusteltu ja kirkkoväen keskellä tehdystä murhasta tuli ainoastaan selville, sekin pappilan häpeäksi, että pappilan mökkiläinen Törmälän Santeri on erään lapsensa hautajaistenpitäjän kontista varastanut viinalekkerin ja sen saatuaan murhatun kanssa kadonnut metsään… Oi katala kansa! Sodoman ja Gomorran kansa joka synneissänsä hukkui paitsi yhtä Lootia. Oi Sodoman ja Gomorran kansa, joka peitti pahat tekonsa, mutta, jota Jumalan vihan tulisade seurasi.
Näissä mietteissään istua jökötti piispa ja silmäili lahden lipottelevia laineita, katseli kellastumaisillaan olevilla ruohikkorinteillä uiskentelevia, lähtöönsä valmistautuvia sorsaparvia. Katselipa väliin läheltä ja kaukaa näkyviä talojen savuja mitkä vaalean harmaina töyhtönä virkeän etelätuulen painosta kaatuivat pohjoista kohti. Ne muistuttivat eläjiä savujen luona, mutta ne eläjät olivat paatuneita, synteihinsä vajonneita jänislahtelaisia… Niin… Mutta tänäpäivänä täytyy heidän korvansa kuulla se Sodoman ja Gomorran tulisaarna, ehkäpä edes joku sielu ottaisi ojentuakseen ja pelastuisi ikäänkuin tulen kautta. Mutta tulen kiivaus oli kaikki vastahakoiset syöpä.
Eipä lauhtunut piispan mieli, vaikka pyhäpukuisilla ihmisillä täytettyjä kirkkovenheitä alkoi tulla tuhjuta ihan salmen täydeltä, jotka hilpeämielisessä kilpasoudossa kiireesti lähenivät pappilan loivasti kaltevaa, lyhytnurmista rantaa. Ja vaikka pappilan avara kartano täyttyi ihmisillä, nuorilla ja vanhoilla, niin kaikkien otsissa ja oikeissa käsissä luuli piispa näkevän pedon merkin, eikä ollut tietääkseenkään jos joku ikämies rohkeni hattuaan kohottaen sanoa hyvää huomenta. Jäykkänä, liikkumattomana, elottoman näköisenä kuni pakanain Jumala korkealla telineellään hän istui ja suurilla mustilla silmillään vaan katseli yli sen kirjavan lauman, mihin näki salmella lähenemässä venheissä myötään tulevan lisää. Tätä hän katseli vielä hetken. Paksuhuulinen, leveä suu jyrkässä mytyssä ja tuhkanharmaat keltapilkkuiset, risaiset kasvot värähtämättöminä. Mutta kohta hän jäykän näköisellä voimalla nousi seisalleen, jolloin hänen tummanharmaa pukuinen, paksu, ryhdikäs olentonsa varmoilla askelilla poistui sisälle. Yhtä jäykkänä hän pysyi sielläkin. Ei toveriensakaan hilpeämpi mieli vaikuttanut häneen lieventävästi.
Ei sekään muuttanut piispan muotoa vaikka sisällä liikkuvassa väessä yht'äkkiä syntyi hälisevä puhe. Nyt oli löytynyt Jahtirannan Kaisan ruumis. Kirkkomiehet olivat löytäneet Haapaseliltä. Oli vasta ollut kohoamassa veden pinnalle. Oli näkynyt olkapää ja löytäjät olivat ensin luulleetkin edellisistä venheistä pudonneeksi vaatemytyksi. Sitten olivat sitoneet purjeköyteen ja venheen jälessä soutaneet rantaan, kun eivät voineet ottaa venheeseen, se kun kuului haisevan niin kovin. Piispa ei ollut sitä kuulevinaan, istua mökötti vaan keinutuolissa toinen kämmen korvallisessa, kyynäspää varattuna keinutuolin kaiteeseen, mitä toisella jalallaan heilutteli niin vähän että sen tuskin näki heiluvan. Kun muut katselivat akkunoista sitä rannassa näkyvää ihmisryhmää mistä arvelivat Kaisan ruumista tuotavaksi, niin piispa vaan umpikuljuisesti vilkasi sinne päin, otti raamattunsa polviensa päälle, pani kultarenkaiset rillit paksulle, pöheisen näköiselle nenälleen ja rupesi selailemaan raamattua. Mutta ei hän siitä mitään näkynyt löytävän. Kaikki lehdet olivat kirjaimia täynnä, mutta vaan kirjaimia ja kirjaimia ja korkeintaan vaan sanoja ja sanoja eikä mitään muuta.
Kirkonkellot ne jo soivat, joitten pilvi-ilman vaikuttava raskasmielinen jumina kuului pappilan asunnoihinkin. Ja avara, suurien ikihonkien vaiheella, kauniilla ruohikkorantaisen salmen töyräällä oleva vaalean keltainen valoisa kirkko, oli jo täpösen täynnä ihmisiä. Kellot rupesivat nyt soimaan pappien tulosoittoa ja papit kymmenlukuisena mustana joukkona, missä piispa ja rovasti olivat ensimäisenä parina, lähtivätkin pappilan kartanosta kirkkoon tulevaa suoraa, santaista tietä myöten likenemään kirkkoa. Mutta heti kun piispan joukkue lähti talosta kirkkoon päin työntyi eteen makasiini kartanon taite kulkevaa tietä hevonen, minkä vedettävällä kärrynlavoilla makasi Jahtirannan Kaisan haiseva ruumis resuisella kulinkuorella peitettynä, minkä alta kuitenkin näkyi Kaisan muodottomaksi turvottuneet, alastomat jalat ja irtoillaan reuhoittavat pitkät, pellavan keltaiset tukat.
Hevosta seurasi joukko ihmisiä kauhistuksen ilme kasvoillaan vaikeroiden Kaisan kohtaloa. Kuuluipa joukosta juuri rovastille tähdätyt naisen sanat: "Kivestä täytyy olla sydän sillä ihmisellä, joka tietää Kaisan saattaneensa tuolle jälelle. Kiveä kovempi täytyy olla tunto sillä, joka on syyllinen tähän, eikä tuntene kipua tunnossaan."
Tästä ei rovasti eikä piispa enempi kun koko pappisjoukko olleet tietääkseenkään mitään. Virallisessa tahdissa kepit sauvoina käsissään kävelivät vaan ruumislavan perässä siksi kunnes hevonen noin sata askelta kuljettuaan samaa tietä kääntyi hautuumaalle menevälle tielle viedäkseen ruumiin siellä olevaan leikkuuhuoneeseen.
Tiehaarassa erosivat kaikki kirkkoon vievälle tielle, ainoastaan tummapukuinen ikämies nähtiin ajavan harmaata hevostaan hautuumaalle päin mitä toinen mies synkkämielisenä ja puhumattomana seurasi mukana.