Kirkkoon menevien ihmisten silmät seurasivat ruumiin vetäjiä kunnes ne painuivat salmen sillalle laskeutuvan mäen suojaan. Mutta piispanjoukko sitä vastoin tahtoi välttää silmiään sitä näkemästä ja joutumasta mieleensä mitään. Juhlallisena, parikkaana jonona astua roikkasivat vaan kirkkoon, missä avara kirkko täynnä ihmisiä odotti pappien tuloa kuni auringon nousua halla-aamuna.
Kirkonmenot alkoivat tavallisessa järjestyksessä, kuin ennenkin, virren laulamalla. Mutta sydämellisempänä kuin koskaan ennen ottivat seurakuntalaiset osaa kaunisäänisen nuoren lukkarin virteen. "Mun silmän käden nostan j.n.e."
Sen virren juhlallinen humina hävittikin kaikkien kasvoista entisen synkkyyden. Juhlallinen odotus näkyi vaan kaikkien kasvoissa.
Alkumenojen aikana ei piispalta kuultu mitään. Hän istua mökötti vaan eräässä penkissä kirkon perällä, eikä näkynyt edes katsovankaan muuta kun niitä muistoksi saatuja, paksuihin sormiinsa pujotettuja, hohtokivillä koristettuja sormuksiaan ja virsikirjansa mustaan kanteen leimattua ristinhirsipuun kuvaa. Ja toisekseen taas sormuksiaan ja lihavaa pehmoista kättään, jolla hän muisti jo monen lapsen päähän vettä nostaneensa.
Mutta virren loppuessa rovasti verkalleen nousta väntti saarnatuoliin ja noustessaan kakisteli rintaansa. Nyt oikaisi piispakin itsensä suoremmaksi, nojasi leveät hartiansa penkin nojasinta vasten, laaja, korkeaotsainen muoto kääntyneenä saarnatuolia kohti. Samoin ikään, kun piispan esimerkkiä noudattaen, kiinnittivät kaikki ihmiset katseensa saarnastuoliin, kasvot tarkkoina kuulemaan mitä rovastilta nyt lähtee näin merkillisenä päivänä. Mutta kun tuokion kuunneltuaan kuulivat saarnan olevan sitä entistä samaa, moneen tuhanteen kertaan märehdittyä kuivaa vätkytystä, niin ihmisten päät alenivat kuni helteen raukasema kaalikko ja alkoivat aikansa kuluksi sopotelia keskenään, mikä mitäkin. Emännät kyselivät toisiltaan lehmäin tämänkesäistä lypsyä, montako saavia voita ja montako ammetta piimää. Piiat kyselivät toisiltaan mistä on "pesti" tulevaksi vuodeksi. Isännät puhuivat laihoistaan, miten halmeessa, miten pelloissa on laiho hyöteä ja montako tuhatta sidettä nyt on puitavia rukiita.
Yltä yleensä meni kirkko yhtenä sopottavana sohinana, mitä lisäsi tuhansien nukkuvien hiljemmät tai kovemmat kuorsaukset, jonka kaiken pääsävelenä kuului paaluava saarnan kaiku.
Mutta renkipojat ne lukemattomissa ryhmissä, toistensa esimerkistä intoutuneina kiuhtuivat kellojen vaihantaan. Sieltä ja täältä alkoi kuulua ävehdyksiä: "Se on tarkka, jos tarkka. Se on niin tarkka kun aurinkokin.
"Kysyhän Jussilta, se kyllä tietää tämän, niin kuin oman itsensä."
"Se on tarkka ja terve, kun mustalaisen hevonen."
Nämä poikain ävähdykset viilsivät piispan suuria korvia että luuli niistä palasten kimpoilevan, ja risaisiin kasvoihin ilmestyi tummia täpliä.