Piispa saarnasi vielä pitkän hetken ihmisten mentyäkin. Mutta mitättömältä se rupesi kuitenkin tuntumaan tyhjille seinille huutaminen, joten hän lopetti saarnansa ja kävi rovastin vihkimistoimeen käsiksi. Mutta sen tehtyäänkin oli vielä hikisenä ja tulehtuneen näköisenä tullessaan sakaristoon siksi aikaa kun toiset papit suorittivat kirkossa kirkonmenon lopputoimituksia.
Levottomana hän käveli sakariston lattialla ja hiki valui pöheisiä korvallisia pitkin paksulle läskisen näköiselle kaulalle, mistä hän sitä enintä hieroi keltasen väriseen nenäliinaansa. Sitä tehdessä mustat silmät paloivat kuni tulessa ja leveä rinta ponnahteli ankarasti. Mutta huopeni viimein täyteläinen rinta kävellessä sakariston kaikuvalla lattialla ja kasvoistakin hieman häipyi ankarin luonne.
Nyt hän istahti auki olevan akkunan pieleen, missä vanha suntio toisessa pielessä istui ja katseli mäntyjen juurilta näkyviä hautaristejä ja niitten juurella rehottavia ystävien ja sukulaisten istuttamia ja hoitamia kasvipensaita.
Piispa luuli näkevänsä suntion silmäkuopissa vereksien kyynelten kosteita jälkiä ja päästäkseen tietämään minkä tuottamia ne kyyneleet ovat olleet tekolempeydellä sanoi: "Olen käynyt monessa kirkossa ja tunnen Suomen kansaa enemmän kun moni muu, mutta eläessäni enemmän viittä kymmentä vuotta, en ole ennenkuin nyt nähnyt, että kansa ei sietäisi papin ja piispan sanaa."
"Minun hartioillani on sulanut enemmän kun seitsemänkymmentä lunta", sanoi suntio päätään kääntämällä. "Sillä ajalla olen tässä kirkossa nähnyt neljätoista vakinaista rovastia, joista monet tuolla nurmen alla lepäävät töistään. Samalla ajalla olen nähnyt kahdeksan eri piispaa pitävän heille kuuluvat menonsa, joista niistäkin jo monet lepäävät töistään, mutta tällaiseen menoon en vielä ole sattunut."
Näissä suntion sanoissa kuului syvä ylpeys ja peruuttamatoin lujuus, eikä kääntänyt päätäänkään piispaan päin, vaan katseli niitä hautaristejä ja tuuheita mäntyjen oksilla kiemuilevia pieniä lintuja.
Tämän sanottua kihahti uudet kyyneleet suntion syviin silmäkuoppiin, mutta niitä hän koetti hävittää räpyttämällä pitkiä silmäripsiään, ettei piispa niitä huomaisi. Piispa kuitenkin ne huomasi ja uskoi suntion mielen hieman pehminneen hänen äskeisestä puheestaan ja hän sanoi: "Olen ensi kertaa täällä, enkö voi tietää missä ja kuinka syvällä ovat juuret ja mihin perustuu tuo kansan käytös, mikä näyttäytyi tänään kirkossa, sielun hoitajaa kohtaan?"
"Uskoakseni viisauteen."
"Viisauteen… Mitä tarkoitatte?… kansan viisauteenko, vai mitä."
"Niinpä niin."