"Viisauttako on mielestänne kaikki tämä… Miten se on ymmärrettävä?"
"Siten, että meitä lailla ja asetuksilla ahdistetaan kaikilta puolilta juuri kun metsänpetoja, että jos mihin liikumme, niin laki ja asetukset ovat joka askeleella kintereillämme… Maamme hallitus on arkipäiväimme askeleet kietonut lailla ja asetuksilla niin ahtaalle, että olemme joka päivä kun kiinni joutumaisillaan oleva metsänpeto. Jos lähdemme leiväksemme kaatamaan kaskea, niin laki on edessämme. Jos lähdemme yhteisistä järvistämme kaloja pyytämään ruuaksemme, niin laki on edessämme. Jos lähdemme yhteisistä metsistä metsästämään saadaksemme sieltä herkkupalan itsellemme, niin laki on edessämme… Kirkko on tähän kesään asti vielä ollut se paikka, jossa evankeliumin anteeksiantava, suloinen voima on ahdistettuja sielujamme tukenut ja viikon vaivoissa meidän olemuksiamme täyttänyt aina uudella ja uudella elämän voimalla. Mutta nyt on sekin mennyttä. Laki ja laki, tuomio ja tuomio kiljuvana jalopeurana kiertää vaan kintereitämme kaikkialla, eikä mitään muuta. Mutta kirkko kamisee tyhjänä ja tulee kamisemaan tyhjänä aina siksi, kunnes evankeliumin hyvä enkeli palaa tänne takaisin."
Tämän sanottuaan suntio näpisti kohtalaisen paksut huulensa visuun, siten antaakseen sanoilleen peruuttamatointa painoa ja alakuloisena jäi katsomaan niitä hautaristejä, joitten messinkiset kirjaimet kimmeltivät vasta paistamaan selvinneen keskipäivän auringon paisteessa.
Nyt kuului kirkosta loppuvärsyn laulu, jonka perästä piispa tiesi usahtavan sen pappijoukon kirkosta sinne sakaristoon. Siksi ei ruvennut jatkamaan. Sanoi vaan, että tästä asiasta puhumme vasta enemmän. Mutta niissä sanoissa kuului kuitenkin hieman masentuneempi henki ja jonkunmoinen myötätuntoisuus.
Heti huhaltikin kirkosta sakaristoon yhdeksän pappia ja lukkari, jotka hälisten rupesivat toimittautumaan pois ja virkapukunsa jätettyään suntion korjattavaksi talteen, työntyivätkin ulos ja paritusten lähtivät pappilaan vievää santaista tietä astua koikkasemaan pappilaa kohti. Teillä eikä pihoilla nyt ei näkynyt ketään muita ihmisiä kun rovastinnan mukana kourankokoinen ryhmä kirkonkylän herrasväkeä, jotka olivat pappien sakaristossa käymisen tähden joutuneet heidän edelleen ja mennä töppäsivät jo parin sadan askeleen päässä papeista.
Kun rovastikaan ei suntiota ennen ollut pyytänyt vihkiäispäivällisilleen niin hän kirkon lukittuaan toi kirkon avaimet kirjastohuoneen naulaan entiseen paikkaansa ja sanaa puhumatta kiirehti rantaan, missä hänen venheensä väki häntä odotti. Ja kohta nähtiin sekin venhe hurjalla kiireellä mennä kahmistavan Jänislahtea pitkin. Mutta puhumattomana ja synkkänä istui suntio venheessään, synkempänä kuin ikänään ennen kirkosta palatessa, eikä tämä päivä tuntunut ensinkään pyhälle. Tuntuipa ihan kun se selkää lämmittävä aurinkokaan ei olisi sama aurinko, joka on lämmöllään luonut nuo tuhannet lehdet rannan puihin ja kasvattanut ja kypsyttänyt ne aaltoilevat toukovainiot sirpille alttiiksi mistä on koottu nuo muhkeat kykät talojen pelloille. Niitä hän katseli ja äänetöinnä istui kulkiessa kolmihankaisen venheensä kotirantaa kohti. Äänetönnä oli koko venheen väki allapäin, jäykkämielisinä istuen vaan soutivat. Ei muuta ääntä kuin honkavitsain kitinä ja airojen kolke kuulunut koko matkueesta.
9 LUKU.
Piispan matkueen mentyä oli rovastin mieli paremmalla sijalla kuin koskaan ennen. Hän tunsi olevansa nyt oikeuden ja totuuden ankaran puolustajan, piispan, vihkimä rovasti. Tämä tuntui tavattoman somalta. Ja ihanana tulevaisuuden aamuruskona punotti mielessä sekin kun nimismies ystävyydessään oli luvannut Törmälän Santerin kuoleman syyn tutkimisen lopettaa siihen. Ja sekin kun piispa oli Jahtirannan Kaisan ruumiin luvannut haudata kaikessa hiljaisuudessa. Ainoastaan kirkossa oli tavan vuoksi mainittava, että Jumala on tapaturmaisen kuoleman kautta kutsunut luokseen Kaisa Emilia Kyllösen. Tämän kuolon ilmoituksen koristeeksi mietti hän sitä ilmoittaessaan lukea jonkun raamatunlauseen ja virren värsyn jostakin kuoleman virrestä. Ehkäpä se kuulijoissa synnyttäisi jotakin vastapainoa Kaisan ja hänen välisille juoruille etenkin kun hän sen tekee erittäin hartaalla tavalla.
Näitä nyt rovasti mietti yksinäisessä kamarissaan venyessään mukavalla leposohvallaan. Ja näistä merkeistä hän nyt viittoi tien ja loi pohjan tulevalle toiminnalleen ja koko elämälleen Jänislahden rovastina. Mieluinen, ruusutarhan hajuinen ilmakehys tuntui ympäröivän hänen olemustaan. Tämä tuntui sanomattoman somalta ja pitkän hetken tästä nautittuaan toivoi, että hän tähän ihanaan unelmaan saisi nukkua ja virkistää ruumistaan siitä piispan joukon tuottamasta väsymyksestä. Rykästeli ja kakisteli hän nyt muutamia kertoja, jonka perästä kääntyi syrjälleen, pani kätensä päänsä alle ja veti silmänsä kiinni. Mutta ikäänkuin kiusalla tehden rupesi nyt rakentajain möyke kuulumaan korviin moninkerroin selvemmin kun valveilla ollessa. Hetken siinä viivyttyään, kääntyi hän selälleen, pani peitteen korvilleen ja veti taas silmänsä kiinni. Mutta juuri kuin itse rietas olisi johtolankansa pään sitonut hänen korvansa lehteen kuului rakentajain möyke siihenkin asemaan, että tuntui se aivan suututtavalta.
Nyt oli se äskeinen ihana ilmakehä rovastin ympäriltä haihtunut kuin aamun usva päivän tuuliin. Äkein kasvoin nousi nyt rovasti ylös, pani pitkän viittansa päälleen, koppahatun päähänsä ja puoleksi vihassa tempasi kamarin loukosta vaaleaksi maalatun käsnäisen keppinsä ja lähti ulkokausteelle kävelemään.