Mutta kun kaikkialla oli asetuttu yön hiljaisuuteen, niin suloinen ilmakehä oli poissa ja tuntui kun ne äskeiset Annin puheet olisivat keränneet kaikki koko elämänaikuiset pahat teot yhteiseen kimppuun ja tuoneet ne hänen eteensä. Niistä muistoista hän melkein nautti, ainoastaan siitä katkeroitu, kun muut ne tiesivät. Makeasti hän nautti Jahtirannan Kaisankin välisistä muistoista, mutta se hänet pani ihan vapisemaan kun ihmiset tiesivät senkinlaisen salaisuuden kun sen keskensyntyneen hautaamisen. Siihen hänen ajatuksensa takertuivat ja rupesi miettimään mikä on sen saattanut ihmisten tietoon. Tätä hän ei päässyt miettimästä ja tuli ihan levottomaksi. Hän nousi ylös vuoteeltaan ja katseli ja käveli huoneessaan ja tunsi olevansa juuri yhtä likellä sitä tekoa kun jos olisi nyt sitä tekemässä, sillä yhtä hiljanen yöhän hänet silloinkin ympäröi ja sama vavistus oli ruumiissa. Viimein hän ikäänkuin väsyi sen ajattelemiseen ja toivoi tulevan unen. Mutta yhä silloinkin kun oli jo vaipumassa uneen tuli mieleen se keskensyntyneen ruumis milloin paperiin käärittynä, milloin alastomana. Ja aina ja aina vaan uudelleen kirkastuivat rovastin silmät ja tuntui kun koko huone olisi täynnä pahoja henkiä ja silmiä näkemässä niitä tekoja. Herättyään hän kuitenkin taas nautti niistä salatuista ja salaan jääneistä muistoista ja koitti taas niihin hautautua nukkumaan, mutta tuli sama temppu. Tämä ensimäinen yö vihittynä rovastina oli levottomin kuin ikänään ennen. Ainoastaan päivän valjetessa sai hän unta, josta siitäkin heräsi tavallista aikaisemmin ja nousi odottamaan tulevia koulupoikia näkisikö sen näköisiä, kun ne illalliset ilkiöt olivat.
Jopa huomasikin ennen tavallista kouluun menoa poikajoukon tulevan työväen pirttiin. Ne näyttivät saman kokoisilta kun nekin illalliset. Nyt rovasti kutsui Annin luokseen ja pyysi salaisesti ottamaan selvän olivatko ne niitä.
Anni tulikin nyt pirttiin ja rupesi uuniin työntelemään halkoja juuri kun hän olisi lämmityksen panoon tullut. Ja niitä halkoja uuniin pannessaan ja niistä tuohia rapostellessaan muka sytykkeiksi kysyi: "No missä te illalla niin myöhään viivyitte, kun vasta hämärissä tulitte minua vastaan tuolla vainioitten takana?"
Pojista tuntui, kuin se kysymys ei kannattaisi vastausta ja eivätkä siitä moni perustaneetkaan, hälisivät vaan keskenään ja hommasivat kissanhännän vetoa. Mutta yksi kuitenkin urahti, että kävivät tuolla kauppiaassa ja siellä viipyivät.
"Mitä se sinuun kuuluu, missä me viivyimme", virkkoi toinen ylpeästi.
"Aikaa Jumala loi, eikä kiireestä puhunut mitään", lisäsi kolmas yhäkin ylpeämmästi.
"Eipä ei. Minä vaan ilman kysyin kun Kotkaniemen Maikki oli jo kotonaan silloin, kuin siellä olin ja te vasta tuossa tulitte vastaan", sanoi Anni lauhkeasti, jota sanoessaan oli menevinään noutamaan halkoja lisää. Mutta Anni menikin rovastin kamariin ja loistavin kasvoin sanoi: "Nyt ovat pirtissä ne samat poika viikarit, jotka tuolla tiellä eilen illalla tulivat vastaan."
Tämän kuullessa rovastin lasittuneet harmaat silmät kiilsivät kun tinanapit ja valkuaiset näkyivät ympäri terästen. Ääneen puhumatta pani pienen takin päälleen, koppahatun päähänsä, koppasi käsnäkeppinsä käteensä ja lähti tavottamaan pitkillä askelilla astua latmimaan pirttiin.
Pirtissä olikin pojat ihan kolmella parilla kuumentuneet kissanhännän vetoon oikein paitahihasillaan ja olivat parhaallaan jymyssä kun rovasti aukasi oven ja vihasta kähisten ärjäsi: "Vai täällä olette, vaan nyt olettekin satimessa."
Sen sanottua rovastin ruosteiset rumat hampaat kiristyivät yhteen ja voimiensa takaa sillä käsnäisellä kepillään löi likimmäistä poikaa selkään, että keppi katkesi. Mutta siitä huolimatta sillä keppinsä palasella yhä hakkasi sitä parkuvaa poikaa joka ei kyennyt itseään puolustamaan, kun se ensimäinen isku oli käynyt käteenkin, että käsi meni varattomaksi.