"Milloinpa minä en liene oikeassa ollut. Harvoin olen tietä kysynyt, enkä ole koskaan eksynyt", sanoi emäntä leikillisesti nauraen ja lähti ulos. Mutta somasti muistui mielessä se rovastinnan raamatunpaikan lukeminen, kun jätti "siitä" sanan pois. Nyt muisti hän kerran erään hengenmiehen selittäneen sitä raamatun kohtaa, että apostoli ei tarkoittanut sanoessaan: joka evankeliumia ilmoittaa, pitää saaman vasikanpaistia, vaan hengen ravintoa, mutta rovastinnalla se raamatun paikka oli vasikanpaistin kanssa yhteydessä.
Tätä hän itsekseen mietti; lystikkäästi hymähdellen astui kirkkoon päin vievää santaista tietä paistaessa toukokuun herttaisen aamupäivän ja kirkonkellojen ensikertoja moukahdellessa ilmoittaen kirkon ovien olevan jo auki.
2 LUKU.
Parin päivän takaa rovasti ja rovastinna kymmenlukuisine lapsineen ja kolme kirkonkylän muijaa kantajina tulivat venheellä Jahtirannan Kaisan kotiin, kylään, kuten rovastinna oli Kaisalle luvannutkin.
Rantaan tultua ja rannalle noustua lapset kesäpukuisina lähtivät juosta vilkittämään sankkana parvena taloon; niitä seurasivat soutajamuijatkin, mutta rovasti jäi rannan töyräälle seisomaan. Siinä hän seisoa hamotti, pitkä, tumma viitta yllään, kuin variksen pelätti ja katseli järvelle ikäänkuin nähdäkseen niitten tulojälkensä väreitten harvenevan ja häviävän näkymättömiksi sinertävän kirkkaalla järven pinnalla, mikä puolipäivän auringon valaisemana törmältä katsellen näytti olevan kallistuksissa törmää vasten. Siinä hän katseli ulapalle, vaikka ei siellä mitään erityistä ollut mikä hänen viekkaasti vilkkuvaan juutalaissilmäänsä olisi voinut näkyä. Eikä hän tahtonut olla näkevinäänkään mitään, mikä on maallista, sillä hän tahtoi näyttäytyä paljaana hengen miehenä, kuten oli jo vaalisaarnassaankin sanonut, hän tahtoi koota vaan yksinomaan tavaraa taivaassa.
Rovastinnakin aikoi jäädä rovastin mukaan seisomaan rannalle, mutta kun talosta alkoi kuulua Kaisan iloinen ääni lapsien sinne saapuessa, niin lähti hän lyhyillä jaloillaan kiireimmän mukaan astua töpeltämään taloa kohti, missä Kaisa huutaen terve tulemaan, terve tulemaan, juoksi vastaan ja luokse päästyään ryhtyi taluttamaan rovastinnaa, kun hänen mielestään rovastinnan kulku näytti niin aikaansaamattomalta siihen kiireeseen nähden, mitä muistutti käsien sinne tänne huiskiminen astua petkeltäessä ylösmäkeen. Mutta ei rovastinna kuitenkaan tulta polttaen kiirehtinyt taloon, vaan ennen kaikkea kiirehti näkemään taloa ulkopuolelta ja ihaili: "No ihme ja aika, kun teillä on täällä sievä talo ja kauniilla paikalla. Järvikin tuossa päivän puolella niin somasti juuri kuin laitettu. Ja miten nätti puisto tuossa pellon vaiheilla vielä monista eri puista juurikuin istutettu. Rovasti hoi! Et usko kuinka nätti puisto täällä! Tulehan tänne! Ja kuinka kaunista nurmea tuossa järven kielellä, ihanhan siinä kukat kohta puhkeavat, ai ai. Ja tässäkö perunamaa? Onko se jo kylvettyä? Onhan se. Ai ihme kun perunakin on jo kylvetty. Kuulehan. Hermanni, kun perunakin täällä on jo kylvetty. Ai ai. Ei ole kumma jos teidän olisi vaikea tästä lähteä, vaan ei teidän tarvitse tästä koskaan lähteä, ei suinkaan, eihän toki missään nimessä."
Tämän kaiken kertoi rovastinna senlaisella kiireellä, ettei Kaisa kerinnyt sanoa sekaan mitään eikä hän juuri osannutkaan puhua mitään siitä hyvästä mielestä, että oli saanut pappilan herrasväet vieraikseen, hoki vaan ehtimiseen: "Kun tulitte, kun toki tulitte. Ai ai kun tulitte." Sitten hän otti puukasastaan pieniä kuivia puita syliinsä, juoksi niitten kanssa keittiöönsä tulta laittamaan ja jätti rovastinnan yksinänsä ihailemaan puistoa ja kaikkea mitä näki.
Rovastinna oli nyt tästä parin sadan askeleen pituisen matkan kävelystä ja puhumisesta väsynyt aivan läähättämään asti ja istui nyt puiston siimekseen kahden kauniin haavan väliin asetetulle puulavitsalle, missä ryöheä oksainen kuusi jäi selän taakse ikäänkuin muuriksi itätuulta vastaan. Siihen kahden puolen kuni kanan pojat talosta juoksivat nuorimmat lapsetkin ja kiirehtivät äitinsä rinnalle. Tulivatpa talon lapsetkin vierasten lasten mukana kainoina sormiaan suissaan pyöritellen katsomaan vieraita ja kun antoivat kättä rovastinnalle, niin saivat nekin tulla istumaan yhteen joukkoon.
Vanhemmat pappilan pojat eivät perustaneet äitinsä seurasta, vaan asettuivat nurmelle koppisille, mistä rupesikin hälinä ja keppien kopse kuulumaan ja aina kapsauksen kuuluessa koppi vimmatusti pyörien lenti milloin järveen, milloin Kaisan perunakylvökselle, milloin mihinkin. Niinpä pojat milloin järvestä koppia kahlaessaan kahlasivat liki vyötäisiään veteen ja muutenkin veden pärskämisestä kastuivat melkeen likomäriksi ja toisekseen juoksivat pölisevää porokkaa Kaisan perunakylvöksellä. Siitäpä Lilli, rovastinnan kymmenvuotias tyttö, marisi. "Voi, mamma, katsokaa mamma, kun Janne, Konsta ja Kaapus rypevät itsensä tuolla tavalla vedessä ja porossa. Voi, ettekö näe mamma miten Kaapuksenkin uusi mekko ja pöksyt ovat ihan poron vallassa."
"No elähän Lilli", muistutti rovastinna. "Se on terveellistä pojille, ne ovat saaneet talven koulun penkillä istua kyköttää niin antaapa niitten nyt ensi kerran tänä kesänä venytellä jäseniään. Kyllä poro pesemällä lähtee."