Näytti olleen oikea onnenlehti se mallikuva. Sitä kun näytti ja hinnan ilmoitti, niin jo piti olla kovasydäminen, joka ei suurennusta tilannut. Isonnettiin isovanhempia, tavallisia isiä ja äitejä, sulhoja ja morsiamia, vieläpä kasvavia vesoja ja pikku penskojakin. Taavetti kirjoitti tilauslippuja kuin hätäapukomitean sihteeri katovuonna avustuslappuja ja pisteli taskuunsa ennakkomaksuja. Jokaiselta kuvalta sai asiamies kolmekymmentäviisi penniä itselleen ja tilauksen täytettyä tuli vielä prosentit.
Ihan kaukaisimpaan nurkkaan piti palattua kutsua eukko laskemaan hankkeita. Eikä se ollutkaan mikään leskenropo, joka näin oli asiamiehelle alkutaipaleellaan kertynyt, vaan teki Suomen silloin hyvässä kurssissa olevassa valuutassa viisikymmentäkaksi markkaa kahdeksankymmentäviisi penniä.
Oli siinä rahaa, oli totta toisen kerran! Taavetti ei kuitenkaan jäänyt lepäilemään laakereilleen, vaan suunnitteli uusia matkoja.
Pian tavattiin hänet hiihtelemässä Pohjanmaan ja Savon rajapitäjissä samaisissa asioimispuuhissa. Mikäpähän siinä, olisi kai kauppa käynyt sielläkin ja hyvin olisi käynytkin, mutta useammassa paikassa oli tiellä yksi paha vika: ei ollut valokuvia. Suomen kansa ei siellä päin ollut muistanut käydä valokuvaajalla, kun sellainen asui kaupungissa. Sillä oli ollut liian paljon muuta muistamista. Tämä oli sitä nälkämaan laitaa, jossa kuluu runsaasti kallista aikaa hengenpitimen hommaamiseen. Asian tärkeys kyllä ymmärrettiin oiki selityksin, mutta kysyttiin samalla, eikö herralla olisi sellaista kojetta, jolla voisi ottaa koko kuvan elävästä mallista.
Eihän herralla ollut, valitettavaa kyllä, ja asia ei edistynyt. Mutta Taavetti sai tästä uuden ajatuksen: pitää ruveta valokuvaajaksi, koska kansa tahtoo saada naamataulunsa paperille.
Tämä Taavetti oli jo poikasena ollessaan Särkän mökillä oppinut, että asiat pitää hoitaa äkkinäisesti.
Isällä, samoinkuin äidilläkin oli ollut sellainen kasvatusteoria, joka oli punottu norjista koivunvitsoista, eikä se teoria tiennyt lainkaan löytyvän suomalaista sananpartta: Jumala loi maailman, mutta ei puhunut kiireestä mitään.
Pian oli Taavetti Särkällä kuvakone ja kaksi tusinaa levyjä hyppysissään, ja niin alettiin uusi ammatti. Ainoa asiantuntija valokuvauksen alalla koko pitäjässä oli lukkari, jonka puoleen uusi kuvantekijä kääntyikin päästäkseen konstin perille vähän syvemmin kuin koneen ja levyjen mukana seuranneitten osviittojen avulla oli mahdollista. Lukkari tahtoi kuitenkin pitää salaisuutensa itse ja sanoi:
— Kun kerran rupeaa kuvia ottamaan, niin pitää osata kanssa.
Ja Taavetti, joka muisti, miten raskasta oli elämä ollut ennen mökissä ja kuinka vähän houkuttelevalta tukinjymiläitten kaataminen oli tuntunut, jatkoi alistuvaisesti lukkarin ajatusta: kun kerran herra on koneen antanut, niin tottapahan konstinkin opettaa.