(Elsa on kuunnellut Hallaan sanoja silmänsä sulkien ja taaksepäin nojautuen. Hän ei ole vastustanut, kun Hallas on kiertänyt kätensä hänen ympärilleen. Näin on mennyt tuokio. Hallaan hyväilyt yhä kiihtyvät ja lopulta Elsa vastaa niihin. — Sitten hän ikäänkuin kokoaa voimansa, irtautuu H:n syleilystä ja nousee.)

Elsa. Sittenkin, sittenkin… Minä luulin, että sellainen nainen minussa oli kuollut, tai että se ei milloinkaan ollut elänytkään. Mutta minä olen erehtynyt… erehtynyt…

Hallas (nousee myös ja siirtyy Elsan luokse). Elsa, miksi sinä pakenet? (Tarttuu Elsan vastustamatta häntä vyötäisistä ja taluttaa hänet takaisin sohvaan.) Älä loittone minusta, Elsa, sinä rakastat minua! Sano!

Elsa (on vähitellen saavuttanut entisen mielenmalttinsa). Mitä varten? Riittänee toki, kun en minä hyväilyjänne vastusta.

Hallas. Ei, Elsa, se ei riitä! Minä tahdon omistaa sinut täydellisesti, koko elämäni ajaksi.

Elsa. Minulle voitte puhua noin, minä en siinä suhteessa ole vaarallinen. Mutta ajatelkaapa itse, kuinka varomattomia te miehet, parhaimmatkin teistä, olette. Intohimonne puuskassa olette te valmiita lupaamaan mitä tahansa, mutta kuinka moni teistä kykenee pitämään sanansa?

Hallas (itserakkaan kylmästi). Jos teillä on huono kokemus miehistä, niin älkää sovittako sitä minuun.

Elsa (myös kylmästi). Minulla ei ole miehistä siinä suhteessa, kuin te luultavasti tarkoitatte, minkäänlaista kokemusta. Jos te katsoitte olevan syytä loukkaantua minun sanoistani, niin eiköhän minulla olisi vielä enemmän syytä panna pahakseni teidän pistävä huomautuksenne, sillä siinä oli liian hyvin tahkottu kärki. Mutta minä en ole siitä millänikään. Minä tiedän, mistä piiristä minä olen kotoisin, ja olen valmis kestämään enemmänkin. Koska te kuitenkin haluatte puhdistautua minun edessäni, mikä muuten on aivan turha vaiva, niin miksi en minä tekisi samaa teidän edessänne. Niin ihmeelliseltä kuin se teistä saattaa kuuluakin, ei minulla ole tähän saakka ollut minkäänlaisia suhteita kehenkään mieheen.

Hallas (kiihkeästi). Elsa, armas, anna anteeksi! En tiedä itsekään, mistä nuo sanat suuhuni tulivat. Elsa, sinä…

Elsa (keskeyttäen). Sanoinhan jo, ettei kursailemisia tarvita, en minä loukkaannu. Minä en ole sen parempi kuin muutkaan, kaikki riippuu vain sattumasta. Ehkä on minun tahtoni joskus ollut toinen ja pyrkimykseni jalompi, mutta ympäristö on jo ehtinyt turmella minun sieluni, vaikka kohtalon oikku on jättänyt ruumiini tähän saakka koskemattomaksi. Älkää kuitenkaan luulko, että minä olisin tätä sattumaa kiittänyt. Päinvastoin. Juopuneet kädet vaanivat joka päivä, tai paremminkin joka yö, kuin suden kynnet, ja monta kertaa olen minä tuntenut niitten kouristuksen jälkeenpäin unettomana vuoteellani viruessani. Minun sieluni ovat ne jo raadelleet verille, ja siksi olen minä melkein kironnut kohtaloa, joka ei ole sallinut niitten kynsien vielä repiä minun ruumistani. Ei mikään ole kauheampaa kuin laskea hetkiä: tänäänkö vai huomenna?