Niin mutta tosiaan: sittenhän olisi mentävä paljasjaloin kadulle ja tapella nujuutettava kaupunkilaispoikain kanssa, ennenkuin aikaisemman poikuusajan muistojen kertaaminen olisi täydellistä. Muistan vielä Tatu Kolehmaisen leveän naaman niiltä ajoilta. Tatulta minä taisin saada selkääni muutaman kerran. Mitenkähän kävisi nyt? — Mutta herranen aika, eihän se sovi. Tatu on Helsingissä, eikä siksi toiseksi tämänikäisen miehen sovi lähteä tappelua hakemaan.
Olisi kai juostava Puijolle ja uudistettava "kasteenliitto" — niin lienemme me poikaset luokkaliittoamme nimittäneet. Voi sentään, kuinka silloin suu "pakularretassa" ja punaisen limonaadin vaahdossa vannottiin ja vakuutettiin, että sinä ja sinä vuonna, aikamiehinä ja akoittuneina, suurina herroina, tavataan Punkaharjulla. Se vuosi oli visusti merkitty luokan liitonmerkkiin ja meillä oli kaikilla suuri halu nähdä omaa maatamme, minkä vuoksi se kokous merkittiinkin Punkaharjulle. Niin no, moni meistä lie nähnyt laajalti omaa maata, joshan vierastakin, lie usea sattunut pistäytymään Punkaharjullakin, mutta tulikohan kukaan siihen luokkakokoukseen — suurena herrana tai suurena narrina, sama se, mutta tulikohan? Eikö liene useammalta hävinnyt koko merkki rinnasta ja vuosiluku mielestä? Sellaista on elämä ja tämän maailman meno. Poikuusajan ystävyys ja yhteenkuuluvaisuus tahtovat loppua jo koulun yläluokilla. Ainakin ystäväpiiri supistuu ja melkein aina olemassaolon taisteluun jouduttua muuttuu aivan toiseksi. Onhan hauska tavata luokkatoveria ja verestää joku vanha kouluaikainen vitsi, mutta mikä siinä lie, että luokkatovereilla myöhemmin elämän torulla tavattaessa on usein niin hirmuisen kiire?
Ei toki Väinölännientäkään sopisi jättää käymättä. Ei millään. Jos oikein poikuusaikaan tahtoisi eläytyä, niin pitäisi kaiketi kertaalleen vielä käydä kaatamassa penkit Kallaveteen, vaikkapa nyt yhdeltä puolelta, esimerkiksi Kuopionlahteen. Mutta mikä niitä enää keski-ikää lähentelevänä yhteiskunnallisena toimihenkilönä kaikkia vierittää jaksaisi! Voi voi, kuinka me sentään olimme vallattomia. Mennäppä kuulaana kevätyönä sellaiseen puuhaan! Kuinka moni meistä sittemmin on joutunut yhteiskunnallisella toimialallaan nuhtelemaan toisia ihmisiä ilkivallasta? Mikä on pappina saarnatuolista paukuttanut maailman pahuutta vastaan, mikä sanomalehtimiehenä pauhannut lehdessään meidän sivistyneelle vuosisadallemme sopimattomasta vandalismista, kuka taas tuomarina mätkäytellyt sakkoja ilkivallasta. Miehiäpä tuota on tullut meistä, vaikka poikasena elämänilo joskus puhkesi esiin hieman raisulla tavalla.
Niin, ja sitten suurena poikana käytiin Niemellä palokunnan juhlissa, joihin säätyläiset maksoivat 75 penniä, muut 50 penniä, koululaiset ja sotamiehet à 25 penniä. Yläluokilla oli se piikin maksu oikeastaan loukkaus, siihen aikaan kun näet kouluun mennessäkin kirjat ajettiin palttoon taskuihin, ettei kukaan sivullinen vain olisi erehtynyt koulupojaksi luulemaan. Niin oli mennyt meihin ylpeyden henki, vaikka savukkeensa piti polttaa nurkan takana "jaakopstaattiin asti" ja housun puntit pakkasivat nousemaan polvia kohti huolimatta siitä, että muoti siihen aikaan suosi enimmäkseen pitkiä housuja. Niin, se oli loukkaus se piikin pääsymaksu, mutta kukkaro ei sitä pannut pahakseen, pikemmin päinvastoin.
Mutta miksi mennä Puijolle? Siellä on uusi näkötornikin, korkea ja uudenaikainen. Se vanha, joka seisoi neljän rautalangan varassa, oli kotoisempi, huojuikin niin lempeästi.
Ja minkä takia tallustella Väinölänniemelle? Tuskin sieltä enää löytyisi sitä ensimmäistä runoanikaan, jonka minä toisen yltäkylläisen sydämen kanssa rinnatusten seisten piirtelin erään paviljongin tolppaan. Ei se ollut sillä hetkellä syntynyt, vaikka minä niin väitin ja sain siitä syvän ja paljon puhuvan huokauksen ynnä kostean katseen palkakseni. Kyllä se oli minua hikoiluttanut monta yötä, minkä seikan minä nyt voin huoleti tunnustaa, koska hän ei varmaankaan enää minua muista — enkä minäkään häntä. Mutta runo on yhä mielessäni, se kuului näin:
Me tässä valan vannoimme, toiselle toisemme annoimme, lemmelle kaiken kannoimme.
Jaa jaa, niinhän sitä siihen aikaan kannettiin, mutta siitä onkin niin äärettömän kauan.
Kas niin, nyt ne tulevat kaikki: Kotkankalliot, Huuhanmäet, Haapaniemet, sotaiset harjoitukset seiväs olalla pitkin katuja ja osaksi juuri äsken mainituilla kallioilla, mäillä ja niemillä, keväiset laivojen koematkat — kuopiolaisten senaikainen suurin keväthuvi — ja mitä kaikkea sieltä rupeaa tulemaankaan muiston kätköistä.
Mutta eihän minun tarkoitukseni, Herra nähköön, ollut romaania kirjoittaa. Piti pitää vain pientä pakinan pärinää yhdestä kesäreissusta, josta on vielä paljon jäljellä.