Siellä elääkin niin monta valheellista ajatusta. Runoilija kaihoaa aina sinne, minne hän ei pääse. Kamarissaan laulaa hän kaipuutaan merelle myrskyävälle, mutta uskaltaa tuskin tyynelläkään astua kalastajapaattiin. Samoin manaa hän ukonnuolta särkemään kaikkea, mikä ei ole hänelle mieleen, mutta ukkosilmalla sulkee hän ikkunat ja pellit ja painautuu mielellään kirjoituspöytänsä alle, saman pöydän, joka on ollut alasimena taottaessa niin monia uhma-aseita.
Kyllä on tuttu tämäkin tie, jokainen mäennyppylä ja kivi tuntuvat nyökkäävän tervehdyksensä. Tästä sitä ennen kuljettiin kouluun ja koulusta kotiin. Puut vain ovat kasvaneet, mikäli eivät tukkiyhtiön miehet ole entisiä komeita honkia kaataneet. Ja pyöreää puista savutorvea kantavat mökit ovat menneet kaiken maailman tietä. Ennen kyytimies niiden kohdalla vitsaili, että separaattori on tuotu tuohonkin tölliin, koska kirnu on joutanut katolle. Nyt niistä monesta on merkkinä vain soraläjä, toisten tilalle taas on kohonnut uusi ja nätimpi.
Sitten alkavat lapsuuden, leikkikentät. Tuossa rannalla minä opin uimaan, tuosta ongin ensimäisen ison ahveneni, jonka johdosta minulla oli tilaisuus sanoa kalakeitolle kotiin saapuneelle isälleni: Syö poikas saalista! Tuossa mäentöyräässä minut ensi kerran tavattiin tupakalta. Vanhemmat pojat kiersivät kessuista sätkän, ja minä imin. Kulki ohitse tuttu mies, kieli isälle, joka selkäsaunan asemasta sytytti minulle kotiin palattuani sikarin. Se sikari vei minulta tupakoimisen halun isommaksi aikaa. Liekö hänen kasvatusmenetelmänsä ollut kaikkein uusiaikaisimpia — mutta hyvin se tehosi. Sen sikarin käry on välistä vieläkin sieraimissani.
Pian saavutaan perille.
VII.
Nyt tulee mies kotiseudulleen kuin hiljan sieltä lähtenyt, onhan tämä jo toinen kesä peräkkäin. Viime suvena, oltuani poissa kokonaista kuusitoista vuotta, tulin arkaillen kuin johonkin syyllinen. Mies, joka asuu lapsuudenkotiani, tuli auton pysäyspaikalle vastaan ja otti huostaansa matkalaukkuni. Hän oli ystävällinen ja yleensä niinkuin olisi eilen tavattu. Mutta kun hän matkalla pyysi muuatta yhteistä tuttavaa puistoonsa kahville, jouduin minä ymmälle. Olinko jo todellakin niin unohtanut lapsuudenkotini? Eihän siellä minun muistini mukaan pitänyt olla mitään puistoa.
Olipas kuitenkin. Keskellä pihaa kasvoi komeita puita, koivua, kuusta ja pihlajaa. Kyllä on kummallinen otus tämä ihminen! Hän on pitävinään jotakin pyhänä, palaavinaan siihen johonkin yhäti muistoissaan, ja kuitenkin saattaa hän niin perusteellisesti ja paljon unohtaa. Niinkuin esimerkiksi minä nämä puut. Kuusikolmatta vuotta sitten olin ne itse pienenä poikasena istuttanut, sitten niitten juurella kymmenen vuotta kuppelehtanut ja nuoruuden kukoistuksessa niiden luota poistunut. Sinne olivat ne sekaantuneet uusien vaikutelmien suureen ryöppyyn. Niitten pienoisten pihlajien kuva saattoi elää jossakin sielun pohjalla, mutta ne pihlajat eivät olleet siellä kasvaneet niinkuin pihamaallaan. Mies oli kasvanut, ajatukset varttuneet, suuret kokemukset painaneet alleen lapsuuden pyhät pihlajat ja elämäänsä aloittavat koivut. Siinä sai sitten mies hävetä muistinsa lyhyyttä.
Mutta tuttavuus solmittiin uudestaan, ja niitten oman käden istuttamien puitten alla vietettiin ihania heinäkuisia iltoja.
Tänä kesänä ollaan jo taas hyviä vanhoja ystäviä. Puut ovat vuoden kuluessa ikäänkuin entisestään komistuneet, vai mahtaako niitten istuttaja vain olla tekevinään sellaisen huomion korvatakseen entisen laiminlyöntinsä. Ainakin lausuu hän puitten nykyiselle omistajalle sellaisen kohteliaisuuden.
Jaa, sitä ollaan nyt sitten taas "omassa" pitäjässä. Tästä lähdettiin opin teille ja käydä juntattiin kansakoulua pienestä seitsenvuotisesta vekarasta. Se kansakoulu täytti viime syksynä kolmekymmentä vuotta. Ensimmäinen oli pitäjässä, muuatta tehtaan koulua lukuunottamatta.