Muistuupa tässä mieleeni, että Taavetin äiti, viidenkahdeksatta vanha muori, oli hiljan käynyt luonani ja kysellyt, olinko ollut Taavettia tapaamassa, me kun ennen aina olimme yhdessä metsällä ja kannoimme niin tuhottomasti lintuja kotiin. Hänkin oli mielikuvitusihminen, mutta mikäs kumma se, kun oli monta poikaa ja kaikki metsänkävijöitä. Taavetin vaimo sensijaan näkyi olevan arki-ihminen huolimatta siitä, että hänellä oli miehenä kalastaja ja metsästäjä. Toiset ihmiset ovat parantumattomia, heihin ei saa runollisuutta väkisenkään.
Sitten muisti Taavetti, että me olimme ajaneet hirveä näillä main yhtenä syksynä. Tämä rantapuoli oli ollut jäässä, ja hirvi oli juossut jäätä myöten juuri tuohon Naparinsaareen, ja me olimme hilpaisseet perässä. Mutta sitten oli tullut Naparin toisella puolen sula, hirvi oli puulautunut järveen ja uinut matkoihinsa.
— … ja olisi me ammuttu, vaikka se ja se olisi ollut, jos hollille olisi päästy, lopetti Taavetti jännittävän kertomuksensa.
Eikä hän edes kysynyt minun mielipidettäni siitä ampumisasiasta, hän oli muutenkin varma minun myönnytyksestäni. Ja tietysti me olisi ammuttu, selvähän se, mutta pahinta asiassa on, etten minä milloinkaan ole nähnyt hirveä muuta kuin täytettynä eläintieteellisissä kokoelmissa. Sitäpaitsi silloin, kun edelläkerrotun olisi pitänyt tapahtua, olin minä koulupojan ominaisuudessa paikkakunnalta poissa aina elokuun lopusta lähtien, eikä Naparin ja mantereen väli ole jäätynyt minun ja tuskin Taavetinkaan muistin aikana elokuussa. Kuitenkin on tämä hyvä juttu ja sopii kerrottavaksi hauskassa seurassa, varsinkin kun siihen liittää pienen episodin hirven potkaisusta y.m. Paikallisuutta sopivasti muuttamalla käy se täydestä missä hyvänsä ja kenen suussa tahansa.
Niin, palatakseni pääasiaan, oli meillä järveltä tultua ahvenia kahdeksatta kiloa. Ne rupesivat syömään kuin peijakkaat siinä Taavetin tarinan aikana. Tahtoivat kai näyttää vieraalle, että ei sitä tarvitse juttuja keksiä, annetaan aiheellista kerrottavaa. Mutta valitettavasti ei aiheellisessa ole paljoa kertomista. Tosi on niin pian sanottu. Uskoneeko joku sitten tätäkään totuutta?
XI.
Onpa oikein jeevelin kuuma päivä.
Me lojuimme poikien kanssa auringossa Lehmisalmen kalliolla, ja nyt kirvelee nahkaa. Se kun ei tämä ihminen osaa nauttia mistään kohtuudella. Jos sillä on onnea ja hyvyyttä, niin se ei kykene käyttämään sitä taiten; jos sitä taas joskus onnettomuus kohtaa, niin se kahmaisee senkin kaikki kerrallaan ja näyttää surkeammalta kuin tarvitsisikaan. Kohtuus kaikessa, hyvät ystävät!
Meitä seurasi tosiaankin onni: sellainen aurinkokylpy, ja sitten Puroniemen katiskasta vakallinen hauenpuria. Niistä tehtiin oikein maalaismallinen kalakeitto. Liekö tullut syötyä liiaksi, koska niin mukavasti vetää kyljelleen. Mutta maalle ei ole tultu raakamaan, uni ei saa voittaa. Korkeintaan sopii viskautua sohvalle pitkäkseen ja ottaa käsiinsä viimeinen sanomalehti. Se riesa täälläkin on siedettävä, kun posti, onneton, tulee joka arkipäivä.
Sohva on maalainen, oikein tunnelmallinen, puinen ja seinään päin kalteva. Siinä tulee nöyrälle mielelle ja alkaa vihellellä hiljakseen: En oo liian pieni lapseks' Jumalan…