Allekirjoittanut hankki kyllä passinsa itse, joten hänen ei tällä kertaa tarvinnut ihmetellä ihmisneron valtavuutta erinäisillä elämänaloilla. Sensijaan kaikki yhdeksän viisumia haettiin matkatoimiston kautta, eikä lasku ollut millään tavalla konstikas, vaan yksi ainoa summa, jonka hyvällä mielellä maksoi. Matkatoimistojen palveluksessa ei nähtävästi ole juristeja. Kiertomatkalippu tuli samaa tietä, ja siihen oli kirjoitettu hinnan lisäksi: Toimituspalkkio Smk. 5: —, mikä muuten on kirjoitustaitoiselle henkilölle varsin kohtuullinen korvaus työstään.
Mutta sitten on asioita, joissa asianajajat ja matkatoimistotkaan eivät auta, esim. matkalaukun pakkaus, vaikka siinä juuri olisi hyvä apu tarpeen siinäkin tapauksessa, että mies ei lähde ensi kertaa rajan taakse. Tietysti sinä sätöstät juhlapukusi (kaikki, jos niitä on useampia) mukaan. Niistä ei kuitenkaan ole muuta iloa kuin että palattuasi saat ne nostaa laukusta rullasylttynä. Päällesi sinun tuskin on niitä tarvinnut pukea; minkä joskus lienet nostanut hotellin vaatekaappiin tuulettamaan, sillä sinua ei olekaan vastoin odotustasi kutsuttu herttuoitten luokse juhlapäivällisille, ja teaattereihin ulkomaillakin nykyisin kelpaa ilman juhlapukua. Sen sijaan otat mukaasi mahdollisimman vähän liinavaatteita, koska hyvät ystäväsi (jotka tietysti eivät vallan hiljan ole olleet ulkomailla) ovat selittäneet, että siellähän ne eivät maksa paljon mitään, niitä heidän puheittensa mukaan annetaan melkein nätillä katseella; kiittävät kun saavat kunnian tunkea paidan puodissa kävijän kainaloon. Kun sitten olet kierrellyt maat ja mantereet, havaitset, että tämä tavara ei missään ole niin halpaa kuin Suomessa. Ja jos sinun pitää pesettää pyykkiäsi ulkomaisissa hotelleissa, maksaa se plootuja, minkä lisäksi saat sen takaisin jokseenkin samassa kunnossa kuin annoitkin, jollei se vielä ole hiukan enemmän nuhraantunut, kuten allekirjoittaneen pyykki Napolissa.
Niin, ja sitten sinulla on vielä yksi päänvaiva, joka kiusaa sinua kauan ennen matkalle lähtöä; mitkä tittelit painattaa nimikortteihin, ja kuinka paljon noita olisi ottaa mukaan? Ensikertalainen painattaa vähintään kaksisataa kappaletta, lataa lompakkonsa pullolleen, sillä eihän sitä tiedä, millainen menekki niillä on ja milloin niitä tarvitsee, ja sälyttää loppupainoksen laukkuunsa sellaiseen paikkaan, että ne ovat aina saatavilla. Perehtyneempi tyytyy pienempään painokseen ja kenties vaatimattomampiin »edustuksiin», tietäen, ettei tarvitse niitä kovin monta kappaletta, koska ulkomaillakin riittää tavallinen esittely eikä meikäläistä, kuten sanottu, ainakaan joka päivä kutsuta herttuallisille päivällisille — sikäli kuin nyt herttuoita ja muita ruhtinaita ylipäänsä vielä on tässä pahassa maailmassa.
Mutta jättäkäämme nyt nämä alkuvalmistelut, koska niistä kerran on suoriuduttu, ja työntykäämme taipaleelle!
* * * * *
Viipuri edusti ainakin ennen sotaa kansainvälisyyttä Suomessa. Viipurilaiset itse kehuvat sen edustavan vielä nytkin. Siis se Helsingin—Turun pikajunan vaunu, joka on varattu Tukholman matkustajia varten, on luonnostaan kansainvälinen, koska minun matkatoverini on viipurilainen. Mutta on siinä muitakin kansainvälisiä matkustajia: yksi saksalainen, kaksi englantilaista, muuan ruotsalainen, ja tavallaan minä itsekin, sillä minulla on taskussani kolmen vieraan valtakunnan valuuttaa ja yhdeksän eri maan kuponkeja käsittävä kiertomatkalippu! Puhumattakaan siitä, että päälläni kukoistaa Englannin kankaasta tehty puku ja päässäni kekottaa hiukan kallellaan ent. italialainen borsalino, josta tehtaan leima kuitenkin on luiskahtanut suomalaisen hattumestarin värikuurissa.
Koko vaunukin on sikäli kansainvälinen, että sen pesuhuoneessa vuotaa kupista saippuaa ja seinällä roikkuu suuri pyyheliina, joita kumpaakaan ei nykyisin ulkomailla tarita. Junailija sen sijaan on tuttu turkulainen ja kysyy: »Oleks sää menoss oikke ulkomail'», mihin minä vastaan mahdollisimman paljon samaan tyyliin: »Nii ain, tieräks».
Muuten on Turun radalla hyvin vähän kansainvälisiä ominaisuuksia, sillä sitä pitkin tavallista meikäläistä vauhtia jyystävä juna hetkahtelee pahanilkisesti, mikä tuskin ulkomailla kuuluu asiaan. Niin no, saattaahan silläkin radalla saada aikaan kansainvälisen selkkauksen, jos jossain äkkiheitossa sattuu jytkähtämään nenästään yhteen esim. vastapäätä istuvan arvostaan aran englantilaisen kanssa. Allekirjoittaneelle ei kylläkään käynyt niin hullusti, joten tasavallan ulkoministeri saa olla rauhassa; Turun rata ei ainakaan minun suosiollisella avullani ole aiheuttanut diplomaattisten välien katkeamisen uhkaa minkään ulkovallan kanssa, eikä viipurilainenkaan, jonka kanssa me muutaman kerran otimme nenän mittaa, kehdanne nostaa siitä suurempaa rähinää.
Turun rataa ei sentään riitä muuta kuin Turkuun asti. Satamassa siivilöidään matkustajat pienen tullikarsinan lävitse. Lähtevien tavaroita ei kuitenkaan tullikäsitellä, ainoastaan passi jää kujan suussa vartioivan suojelusenkelin käsiin palatakseen lähtöleimalla varustettuna kullekin asianomaiselle vasta laivassa. Muutamien hetkien kuluttua käännetään »Nordstjemanin» keula Airistolle päin, ja sitten alkaa matka muita mantereita kohti. Koetetaan aluksi värjötellä kannella, mutta pian on painuttava alas, sillä ilma on aikaiskevään kolkko ja vaatisi paksumman päällystakin kuin etelään pyrkivällä matkamiehellä on mukanaan. Pian istuu herr Vallisalmi, joksi hänet laivan luettelossa on ristitty — oikeassa muodossa hän ei muuten saakaan sen koommin koko matkalla nähdä nimeään muualla kuin omassa nimikortissaan — myös joksikin ihmeelliseksi kastetun viipurilaisen kanssa keskustellen ulkopolitiikasta — tietysti.
Sinne on jäänyt Ruissalon tammisto, joka tuskin vielä uskaltaa uneksiakaan kesästä, sillä niin on tämä kevät kolea, oikukas ja antimiltaan kitsas. Oikeastaan ainoana kevään merkkinä näkyy jossakin rannalla yksinäinen kalastaja asettelemassa rysiään. Laiva kolisee jäissä yhtämittaa; jokohan tässä tulee eteen Titanicin kohtalo?