Mitenkäs se nyt olikaan: eikös Titanicia kohdannut kova kohtalonsa juuri, kun matkustajat keinuivat tanssin pyörteissä? Meidän laivassamme nyt ei juuri sovikaan tanssimaan, se kun on vain sellainen tavallinen rannikkopurkki, mutta kyllä mekin varsin pian Turusta lähdettyämme ryhdymme viettämään aikaamme ylensyömisellä. Päivällinen on näet enemmän kuin kohtalaisen hyvä, joten tämä on jo vähän niinkuin mässäämistä, ja tällaista kainoa sielua kuin allekirjoittanut hiukan hävettää, mutta minkä sille nyt mahtaa, kun kerran maistuu ja raha pitää maksaa. Tämä suomalainen on muuten julmettu syömään, aivan kuin ryssä ennen, rikas ryssä, joka laitatti päivällisekseen kahdeksankin ruokalajia ja syödä tolskasi niitä kaikkia. Meitä sattuu pöytään vierekkäin kolme suomalaista, ja me käymme herkkuihin kiinni kuin vihapäin. Mahtaneeko siinä aina muistaa pitää haarukkaa edes vasemmassa kädessään? Vastapäätä istuva ruotsalainen koettaa näyttää kainommalta, ja kaksi englantilaista — myöskin nokkamme edessä — syö vakaasti ja harkiten. He eivät osaa käypää kieltä, mutta valitsevat sittenkin ruokansa tarjoilijattarelta suurenmoisella varmuudella. Jälkiruokaan päästyään alkavat he tuntea maailmanvaltiutensa ja virittävät kovaäänisen keskustelun, aivan kuin ei muita olisikaan koko salissa. Tietysti: rusthollarin pojiksihan he itsensä tuntevat näin mökkiläisten vesillä. Ja niin monta kertaa kuin minä ennen tai nyt tällä matkalla olen tavannut englantilaisia, ovat he aina ja joka paikassa kuin isännät konsanaan, vaikka olisi kuinka »pitkä matka Tipperaryyn».
Toisella puolen salia istuu kolme suomalaista: pariskunta ja muuan luultavasti turkulainen kauppias, joka on niin synkän näköinen kuin uhkaisi häntä sievänpuoleinen vankeus epärehellisenä velallisena. Kuitenkaan ei hän ole vielä seitsenvuotisen kieltolain aikana unohtanut, että kalan kanssa juodaan valkoista viiniä ja lihan kera punaista, minkä ohessa eturuokaan tietysti kuuluvat ankaranpuoleiset »napanterit». Aterian lopulla alkaa hän huomattavasti kirkastua, ja päästyään punssiin ja kahviin päivällisen päälle hymyilee hän kuin laupeuden enkeli. Jonkin ajan perästä hän esittää miehiselle seuratoverilleen lähempää tuttavuutta, ja vielä hetkistä myöhemmin, kun jälkimmäisen rouva jo on mennyt levolle, siirtyvät uudet ystävykset »lökäreihin ja makuvaareihin», joitten ääressä hellytään ja vannotaan ikuista veljeyttä. Niin, niin, sellaistahan se on!
Mutta vasta varsinaisen päivällisen päätyttyä hiipii sisälle saksalainen, katselee tarkasti hinnastoa, ennenkuin tilaa vaatimattoman annoksensa. Hän on maailman »nuukimman» kansakunnan edustaja eikä koskaan, matkoillaankaan, leveile. Hänellä on säästäväisyys verissä, ja kaiken lisäksi rakentaa hän uudestaan sodan kenties hyvinkin pahoin runtelemaa talouttaan. Saksalainen on aina taipumuksiltaan itara poroporvari, vaikkapa hän vallitseisikin tieteen tai tekniikan huippuja.
Laiva kolisee jäissä yhä edelleen, mutta se ei pahasti häiritse matkamiestä. Hän nukkuu lyhyen yönseljän aivan turvallisesti hytissään, sillä kaikkeen pian tottuu. Pikemminkin herää hän liian aikaisin sen vuoksi, ettei enää kolahtelekaan laivan kylkeen. Puettuaan nopeasti päälleen ja noustuaan kannelle, huomaa hän, paitsi niitä kahta illalla veljestynyttä naapuria, joista turkulaiseksi arvattu kauppias jälleen on vajonnut matalamielisyyteen — tällä kertaa kuitenkin ehkä ihan toisista syistä — ympärillään väreilevän aivan vapaan meren. Jokin yksinäinen jääteli vain uiskentelee siellä täällä, sekin niin heikkona, että tuskin kestää häämatkalle lähteneen varispariskunnan. Niin paljon lähempänä on siis kevät Tukholman saaristossa. Luntakaan ei näy muuta kuin pahanpäiväinen likainen läikkä jossain kallioitten kolossa. Saaristo on muuten samanlaista kuin Turun lähistölläkin. Karu, kallioinen maisema kohtaa täälläkin silmää, ja laivan perässä lentävät valkeat lokit, vesillä kulkevien ikuiset seuralaiset, niin sisämaassa kuin merelläkin.
Niin, se kevät, sitä etsimässähän tässä tavallaan ollaankin. Tukholmassa se on vielä sen verran lähempänä, että jossakin Mälarin rantapenkereellä, päivän puolella, vilahtaa näin huhtikuun loppupuoliskolla pienen pieni vihreys etsijän silmään. Se näyttää itsekin vielä ujostelevan yleisen alastomuuden keskellä, mutta antaa sentään jo aavistuksen siitä, mitä tuleman pitää.
Tukholmaa, »Mälarin helmeä», ei tällä kertaa katsella muuta kuin yksi päivä. Se, samoin kuin koko Ruotsikin, on määrätty matkaohjelmassa vain välttämättömäksi läpikulkupaikaksi. Parahiksi kerkeää siinä uudistaa eräitä vanhoja tuttavuuksia ja katsella etupäässä kaupungintaloa, Tukholman uusinta nähtävyyttä. Se on monumentaalisen komea; ilmankos ruotsalaiset sillä ylpeilevätkin ja sitä niin mielellään vieraille näyttelevät. Muuten ei tavallisen köyhän matkamiehen kukkaro kestä kauan Tukholman taksoja. Se iankaikkinen valuutta!
»Mamma Svean» pääkaupunki jää koleahkoon kevätiltaan, ja pikajuna lähtee kiidättämään minua kohti Etelä-Ruotsia. Kirottu valuutta on ajanut minut kolmanteen luokkaan, mutta sinne menoaan ei tarvitse katua, sillä Ruotsissa on ihanteellinen kolmas luokka: siistit, tilavat, valoisat ja ilmavat vaunut, puolipehmeät istuimet, eikä pitkänmatkan junissa tungostakaan, joten pitkällä penkillään voi lyhentää matkaansa ainakin kissanunella. Ruotsalaiset ovat iloista väkeä ja hakevat mielellään puhekumppalia. Sitäpaitsi he nauttivat matkoillaan. Herra Bratt on ollut niin hyväsydäminen, että on sallinut tarjottavan heille olutta junassakin. Sievät neitoset kantavat sitä vaunuihin myyden samalla voileipiä, joten houkutus on sitäkin suurempi. Kukin ryyppää pullon suusta ja on tyytyväinen saamaansa.
Hiljalleen valkenevan aamun läpi alkaa näkyä maisemia. Ne eivät juuri eroa meikäläisistä: mäntyä, kuusta ja katajan käkkyrää, asutusta harvassa ja maa hedelmättömän näköistä.
Mutta sitten pääsee päivä paistamaan ja ilma seestyy ihanan kuulaaksi. Samalla muuttuu maisemakin iloisemmaksi, juna kiitää nyt Ruotsin hedelmällisinten seutujen, Etelä-Skånen lävitse. Meikäläiselle on tämä näky kerrassaan tavaton. Varsinais-Suomessa ja Hämeessäkin olet vaunun ikkunasta katsellut viljavainioita, olet nähnyt Ison-Kyrön pellot ja Limingan niityt, joista kotipuoleni kansa ennen minun lapsena ollessani puhui, mutta mitähän sanoisi Savon ukko, jos hänelle näytettäisiin Skånen viljalakeuksia: silmänkantamattomiin peltoa kuin pöytää. Juna kiitää hyvällä vauhdilla, mutta yhä vain sitä samaa. Toisissa paikoin rehevöi uljas laiho tuuheana vihreänä läikkänä, toisinaan taas hirmuiset alat tasaista, aivan kuin vasta karhittua, nähtävästi odottamassa kevätkylvöä. Kyllä kai Savon äijältä, joka kivien kolosta leipänsä tonkii, silmät repeisi, ja kenties sanoisi hän, että tämä ei ole totta, mitä näytellevät silmänkääntötemppuja. Aluksi ei näy missään ihmisliikettä, joten koko ihana lakeus lepää silmäin edessä kuin panoraama. Sirot, valkoiset, taitekattoiset talotkin nukkuvat kirkkaan kevätaamun keveätä unta. Niin, täällä on jo hakemasi kevät, näin läheltä sen löysit. Puut huomattavalla hiirenkorvalla, ja jos mihin on vähän piennarta jäänyt, heloittaa se vihreältä. — Vasta myöhemmin, kun samaa leivällistä lakeutta on jo tuntikaupalla ajettu, ilmestyy vaolle peltomies, ja hänen takanaan kävelevät tuttavallisen lähellä västäräkki ja peltovaris.
Meikäläinen joutuu ehdottomasti tekemään vertailuja omien olojensa kanssa. Meillä ei milloinkaan voitaisi aikaansaada tällaista, aina tulisi eteen suonsilmäke, auralle antautumaton metsäkumpu tai sisäjärvi. Mutta jos luonnon rakastajan ja ymmärtäjän silmillä yksinomaan katselet ja jätät syrjään taloudelliset näkökohdat, niin jopa muistuvat mieleesi siniset järvet, korkeat vaarat ja salaperäiset metsät. Kyllähän täältä leipä helpommalla lähtisi, mutta mistäpä katseleisit kesäisen luonnon hilpeyttä ja monipuolisuutta, kun ei edes ole mäkeä, jolle nousta.