Kaikessa tapauksessa jättää Skåne matkamiehen mieleen harvinaisen sopusointuisen muiston. »Siellä kyliä, kirkkoja kiiltää», laulaa Larin-Kyösti. Täällä niitä todella »kiiltää», kirkkoja melkein vielä enemmän kuin kyliä. Mutta kyllähän hedelmällisen maan omistajan sopii palvella Jumalaansa ja rakentaa Hänelle temppeleitä. Lieneekö sitten tosihartautta — ja mitenkähän on täällä sen vertauksen laita rikkaasta miehestä, kamelista, neulansilmästä ja taivaanvaltakunnasta?
II.
SAKSAN HALKI POHJOISESTA ETELÄÄN.
Trelleborg, jonka ruotsalaiset aivan yleisesti kirjoittavat e:llä, vaikka he ylen mielellään songertavat Hälsingfors, on viimeinen kiinekohta Ruotsissa. Se on pieni kaupunki, jolta kerran on suuren naapurinsa, kuusikolmatta kilometriä ylempänä olevan Malmön, vuoksi näpistetty pois kaupungin oikeudetkin, ja yritetty nitistää koko paikkakunta olemattomiin, mutta sitten mainitut oikeudet palautettu, minkä jälkeen kaupunki taas on ruvennut jossakin määrin kasvamaan ja päässyt viimeisinä lähemmä parinakymmenenä vuotena, joina se on ollut ylimenopaikkana Saksaan, asukasluvussaan toisellekymmenelle tuhannelle. Tultuaan tunnetuksi matkatoimistojen reklaamien kautta kellehtii se hieman omahyväisenä siinä avoimen Itämeren rannalla ja päästää matkustajat ruotsalaisen tullisuojuksen lävitse saksalaiselle lautalle.
Sitten jääpi pian Ruotsin manner ja ollaan preussilaisten hoteissa. Aikamoinen rumilas se lautta, muistuttaa ulkonäöltään suurta merihöyryä. Se nieli kitaansa mielestäni huomattavan määrän matkustajia, ja sitäpaitsi sen sisälmyksissä on kiskoilla joukko tavaravaunuja, joitten päässä upeilee Oslon-Berlinin makuuvaunu; mutta minnekähän kaikki se väki lie joutunut? Harhailen pitkin välikantta — ylemmäksi en uskalla nousta, sillä portaitten vieressä on tienviitta ensimmäiseen luokkaan — enkä näe yhtään sielua. Löydän sitten astuimet kolmannen luokan ravintolaan, kapuan sinne. Siellä istuu yksinään uninen tarjoilija, eikä kerrassaan ketään muuta. No nyt on kumma! Onko tämä jokin kummituslaiva, samanlainen ihmelaitos kuin Sutton Wanen näytelmässä »Yli ulapan»? Kyllä kaiketi! Tämä käsitykseni melkein vain vahvistuu, kun lopulta ensimmäiset matkustajat alkavat hiipiä sisään. He tulevat hiljaa, salaperäisinä kuin haamut, istuutuvat pöytään vaiteliaina, ja näyttävät jäseniinsä hiukan vetreyttä saaneen tarjoilijankin kanssa puhuvan vain mumisemalla. Minua alkaa painostaa koko ravintola, ja lähden sen vuoksi välikannelle, joka on meidän kolmasluokkalaisten aluetta. Kierrän vinhaa vauhtia kuin palosotilas koko aluksen, enkä vieläkään tapaa muuta kuin yhden pitkänaamaisen — jaa, mene tiedä minkä maalaisen, joka liikkuu arvokkaasti kuin iäisyydessä.
Pian pakottaa kuitenkin nälkä painumaan takaisin sinne Sutton Wanen ravintolaan. Mutta nyt se ei olekaan enää mikään »kuolleitten kaupunki». Erään pöydän ääressä istuu kolme nuorta miestä olutseidelit edessä, ja pian pääsen selville, keitä nämä uudet ilmestykset ovat, kun muuan sanoa kajauttaa: »Mitteepähän tuassa tilikutettaan, hujjautettaan nua tuopit pohjaaj ja otetaa' uuvet»!
Tosiaankin, mitteepähän tuassa, eikös näet ole lykännyt, sen täytinen, savolaisia tähän kummituslaivaan! Ne ovat kanssa tavallaan maailmanvaltiaita, niitä on — sen tuhannen vietäviä, en paremmin tule ja sano — joka lävessä. Ilmankos se Lampénkin löytää niitä vaikka Kanariansaarilta tai Honolulusta. Tietysti niiltä pitää kysyä, jotta mittee työ tiällä tiettä, ja aivan oikein: piälysmiehiähän niistä tulee, kuuluvat opiskelevan Saksan insinöörileipomoissa.
Syntinen ruumis saa annoksensa, ja sitten vaatii kaunis ilma taas kannelle. Siinä on nyt sitä Itämerta joka puolella. Jotkut ihmiset vihaavat rautateitä ja kehuvat pääsevänsä oikeaan elementtiinsä vasta merellä. Allekirjoittanut on pienestä pitäen ollut vesielävä, mutta meri, ainakin näin aavalla, on väsyttävä. Heinrich Heine on laulanut ihania lauluja Pohjanmerelle, hän on sitä rakastanut ja ihaillut, mutta joka mies ei ole Heine, enkä minä esimerkiksi ymmärrä merestä mitään. Minulle se ei aiheuta edes meritautia pahalla päällä ollessaan. Tällä kertaa se on hyvällä tuulella kuin vanha vaari, mutta ei sano mitään erityistä minun sielulleni. Olla äjöttää vuan, kuten Savossa sanottaisiin. Näkyyhän tietysti siellä täällä jokin purje, ja yksinäinen hylje loiskahtelee ajaen nähtävästi takaa päivällisruokaansa, mutta siinä sitten onkin kaikki. Taidan olla liiaksi piintynyt sisämaalainen, sinisen lammensilmän ja liplattavan järven itsepintainen rakastaja.
Mutta rapeaahan täältä vähitellen avautumaan näköalaakin. Vasemmalla on jo ihan oikeata maata, jota minäkin ymmärrän, ja oikealla — niin maata se on sekin, mutta mitenkäs se noin paistaa? Se on niinkuin ainakin tavallinen manner, kantaa kiireellään vihreätä metsää — täällä siis on jo oikea kevät — mutta kuinkasta sen jyrkät rannat ovat valkeat kuin lakana? Ei muuta kuin kartta esille, jotta annappahan sinä neuvoa! Jassoo, tämähän on Rügenin saari! Nyt jo urrii jostain aivojen kammioista esille aikoja sitten sinne ukko Saleniuksen karttakepin avulla — kunnioitettu muistossa muuten se samainen ukko, esimerkillinen opettaja ja ihminen, vaikka kova, ankaran kova, kuten pahankurisille pojanvekaroille pitää ollakin — ajettu tieto Rügenin liitukallioista. Häikäisevä ja epätavallinen näky siinä kirkasta aurinkoa vastassa.
Ja siinäpä se sitten onkin kohta lopussa tämä merimatka. Laiva puikahtaa niemen ympäri, kääntyy ja työntyy takapuoli edellä Sassnitzin satamaan. Siellä ajetaan matkustajat saksalaiseen tullitarkastukseen, joka ei ole lähestulkoonkaan niin ankara kuin on peloteltu, sitten junaan ja hyvällä vauhdilla Berliniä kohti.