Meidän vaununosastossamme huastetaan ihan selevee suomee, sillä siinä on nyt kaikkiaan kuusi meikäläistä: ne kolme ennestään tuttua piälysmiehen kokelasta sieltä Sutton Wanen laivasta, aikaisemmin mainittu viipurilainen, joka on kotoisin Värtsilästä ja myöntää tässä seurassa, että Värtsiläkin oikeastaan on savolaisten valtausaluetta, muuan Sveitsiin matkustava liikemies, Savonlinnan syntyjä, sekä allekirjoittanut, jota kiinnittävät lujat heimositeet Kuopioon ja viimeaikaisessa historiassa etupäässä kirkkoriidoistaan kuuluksi tulleeseen Karttulan pitäjään. Luulenpa että tässä seurassa vaikka mietoislainen, joka muuten tietysti on ärhäkkä varsinaissuomalainen, alkaisi vähitellen hakea sukujuurtaan Savosta, sillä meitä on monta nyt, ja me ollaan sellaisesta maakunnasta, jossa on suu oikealla paikallaan, jos noin niinkuin todistuksia tarvitaan ja juttusille ylipäänsä rovehdutaan.
Pojat ovat opiskelleet useita vuosia Saksassa, perehtyneet hyvin oloihin, mutta eivät pidä tästä kansasta. He löytävät siinä jos jotakin vikaa. Sen kehutun saksalaisen rehellisyydenkin laita kuuluu olevan hiukan niin ja näin. Eivätkä ne kuulemma ole niin puhtaitakaan kuin päältä luulisi. Siihen tulee parahiksi muuan saksmanni meidän osastoomme, ja joku nuorista miehistä käskee sopivassa tilaisuudessa kurkistamaan sen kalvosinten alle; sanoo, että hän ei tahdo olla kotoisin kunniallisesta Kuopiosta, jollei sillä ole likainen paita tuon kiiltokuoren alla. Niin sillä onkin, nuori mies on oikeassa, eikä tämä ollut suinkaan ainoa »kakku päältä kaunis», kun oppi heitä tarkemmin katselemaan. No, ainahan sitä on moitteen sijaa itsekussakin, eivätkä kaikki sovi olemaan Kuopiosta. Niitä on näet jonkin verran ihmisiä muuallakin.
Vähitellen meidän savolainen rintamamme heikkenee. Liikemies lähtee toiseen luokkaan, jonne hän oikeastaan kuuluu, ja pari pojista poistuu myös jonnekin. Me emme nyt enää jaksa pitää puoliamme, ja vaununosastoon tunkeutuu yhä useampia saksmanneja. Jokaisella heillä on ainakin yksi yhteinen piirre: kukin vetää heti istumapaikan saatuaan taskustaan paketin ja alkaa nakerrella kahta vastakkain litistettyä voileipää. Tämä on aito saksalainen tapa, ainakin nyt sodan jälkeen. Asemalta ostavat he sitten mukin olutta päälle, ja sillä hyvä. Asemilla myydään kyllä lämpimiä makkaroitakin, mutta niitä varsinaiset saksalaiset nykyisin käyttävät varsin vähän. Korviini jää luultavasti ikipäiviksi soimaan Pasewalkin asemalta keskenkasvuisen pojan hyvällä nuotilla ja kauniisti sorahtavalla ärrällä laulama: »Warme Würstchen». Minä kajauttaisin sen tähän kirjaan, jos löytäisin sopivan merkinnän, mutta jokainen haluava saa tavatessa kuulla sen minulta maksutta.
Saksalainenkin kolmas luokka on siisti, vaikka penkeillä ei ole pientä pehmennystä, kuten Ruotsissa. Kolmannessa luokassa on paljon matkustajia ja väki noin päältä nähden sivistynyttä. Taas se saksalainen nuukuus, joka sodan jälkeen näyttää yhä lisääntyneen! Juna kulkee hyvää vauhtia eikä nytkähtele. Maasto onkin ollut radantekijälle otollista, se kun on kauttaaltaan laakeata, joten ei ole tarvinnut tehdä kurveja. Aluksi juna kiitää saaressa ja pääsee vasta Stralsundin lautan avulla oikealle mantereelle. Salmi ei ole leveä, mutta kerkeää herättää omituisen tunteen, kun juna kokonaisena ajetaan veden päälle. Mutta ovatpa lujat laitteet alla!
Sitten sitä mennä vihelletään vanhan Preussin kuningaskunnan kamaraa, tukka (jolla sellainen on) suorana. Maisemat muistuttavat paljon Skånea, mutta sittenkään ei täällä ole sellaista ehdotonta maanviljelyskulttuurin leimaa kuin ensinmainitussa. Skånessa oli kaikki suurpiirteisempää, jotakin omituista ja omintakeista aatelismerkkiä kantavaa. Täällä ovat viljelykset paloiteltuja, pienempiä ja ahdistavampia, ikäänkuin jonkinlaisia näperryksiä. Mutta viljelysseutua tämäkin on. Toisaalta on sillä somempi ulkonäkö kuin Skånella. Siellä hämmästytti alojen laajuus, rannattomuus; täällä puikkelehtivat kauniit lehtokujat viljelyksien välissä, joten maisema on monipuolisempi ja vaihtelevampi. On lauantai-ilta, mutta siellä tuhraavat ihmiset vain sarkojensa kimpussa. Ehkä tekevät he ylimääräistä rupeamaa. Elävätköhän he maanviljelyksestä, vai ovatko ehkä tuolta kauempaa näkyvän tehtaan työläisiä, joilla täällä on pienet peltotilkkunsa? Kukapa sen tietää, mutta kaikessa tapauksessa ovat he ahkeraa ja toimeliasta väkeä. Meidän maaseudullamme jo tähän aikaan valmistaudutaan lauantaisaunaan. Mutta saksalainenhan ei sen muutaman Kuopion pojan vakuutuksen mukaan harrastakaan kylpyä.
Juna kiitää eteenpäin ja maisemat muuttuvat. Ohitse vilahtelee tehdasseutuja, kasvaa tien varrelle kaupunkeja hyvin lähekkäin ja meikäläisen silmissä suurenpuoleisia. Täällä jo huomaa, että viilettelee maata, jolla on ollut huomattava asema Europan taloudessa ja joka vieläkin on totisesti varteenotettava tekijä. No, se nyt ei ole kenellekään salaisuus, mutta saapahan tuon nyt taas tilaisuuden ollen omin silmin havaita.
Illan pimittyä syöksyy juna Berlinin Stettiner Bahnhofille, minä heittelen hyvästit savolaisille, jotka kiirehtivät toiselle asemalle jatkaakseen matkaansa samana iltana, ja painelen viipurilaisen toverini kanssa kantajia — kaikkialla ulkomailla yleistä maanvaivaa — syvästi halveksien läheiseen hotelliin. Meiltä nyäistään kahden hengen huoneesta, jolla ei ole muita etuja, kuin että se sijaitsee toisessa kerroksessa, johon katuliikenteen melu kaikkein häiritsevimmin kuuluu, yksitoista saksanmarkkaa, mikä vallitsevan kurssin mukaan on oikeastaan pieni kultakaivos.
Pestyhän siinä enimmät pölyt pois ja järjesteltyhän itsensä hiukan kuntoon täytyy väsymyksestä huolimatta lähteä pienelle kävelymatkalle kaupungin keskustaan. Minä jään jotakin juttelemaan hotellin ovenvartijan kanssa, ja värtsiläläis-viipurilainen astuu edellä kadulle. Kun minä minuutin kuluttua tapaan hänet, taistelee hän vimmatusti parin naishenkilön kanssa, jotka ovat ottaneet hänet kainaloonsa. Toverini ei ole juuri vahvimpia saksan kielessä, mutta nein-nein sanoo hän niin pontevasti, tehostaen sitä vielä muutamilla torjuvilla otteilla, että heikomman sukupuolen, joka tällä kertaa yrittää olla vahvemmalla puolella, on väistyttävä. Me emme kuitenkaan tämän ihmeellisen pelastuksen jälkeen pääse monta askelta, ennenkuin meitä vastaan tehdään uusi kavala hyökkäys, ja sellaista sitä jatkuu aina keskikaupungille asti, jossa nyt sentään ei vielä tähän aikaan — siinä yhdeksän nurkissa illalla — tehdä väkivaltaa turvattomille miehille.
Valtakaduilla ihmettelee matkamies, että missä on hienosto ja upseerikoreus, josta Saksan pääkaupunki oli ennen niin kuuluisa. Mutta pian toki muistaa, että miljoonia saksalaisia sotureita makaa vieraan maan mullassa, puolustettuaan siellä aikansa isänmaataan. Saksa on lyöty maa, ollut jo vuosikausia voittajien armoilla, ja sen armeija on supistettu melkein olemattomiin. Niin menee maailman kunnia: keisari Wilhelmin sotilasmahti ei ollutkaan niin vahva maailmanrauhan turva kuin luultiin silloin, kun mainitulle kaiserille ihan tosissaan ehdotettiin Nobelin rauhanpalkintoa. Armeija on mennyt kaiken maailman tietä, ja hienosto on porvaristunut, tai köyhälistynyt — miten häntä sanoisi.
Ja prostitutsioni on lisääntynyt ja saanut yhä julkeampia muotoja. Kilpailu on nähtävästi silläkin alalla ylettömän ankara. Yleinen nainen ei enää tyydy silmänvilkkeellä tai ammattihymyllä »merkitsemään kantaansa», vaan käy suorastaan kiinni »uhriinsa». Ihmiskauppa ei enää rajoitu syrjäkadun porttoloihin, vaan astuttuasi mielestäsi aivan säädylliseen ravintolaan alat saada silmä y.m. -kielillä tehtyjä tarjouksia naapuripöydissä istuvilta naisilta. Nyt eivät miehet aja naisia, vaan päinvastoin. Naisia on hirveän paljon ja heidän sijoittumismahdollisuutensa yhteiskunnassa nähtävästi ylen rajoitettu.