Friedrichstrassella on elämää, ja ravintoloitten ovien avautuessa tulvii useimmista jazzin säveliä. Mutta älä mene sisään, hyvä ystävä, siellä istutetaan sinut tahtomattasikin naisten pöytään, sillä naisvaltikka on täälläkin hallitsemassa, ja se on murheen merkki — kukkarollesi. Viinurit ovat näet niin taitavia ammatissaan, että pöydälle ilmestyy sinun vaiteliaisuudestasi huolimatta kaikenlaista makoista. Luulevatkohan ne Berlinissä yhä edelleenkin, kuten inflation aikana, jokaista ulkomaalaista huvittelevaksi miljonääriksi, vai onko muuten vain tarkoituksena kyniä vieras säädyllisellä tavalla putipuhtaaksi? No niin, miten tahansa, mutta pian luikit sinä tiehesi tästä Belialin temppelistä, onneksesi vielä sopivaan aikaan.
Berlini osaa huvitella. Tanssitko se omilla raunioillaan, vai elääkö ehkä sen riemussa ylösnousemus? Minä en sitä ryhdy ratkaisemaan.
Jos menet kansan ravintoloihin päiväiseen aikaan, on niissäkin aika hilske. Työn välillä pistäydytään olutseidelille ja otetaanpa napsitkin väliin. Työmies koettaa keritä sinne ruokatunnillaan, ajomies jättää hevosensa hetkeksi kadulle, kumotakseen kurkkuunsa mukin kansallisjuomaa, ja äitiväkikään ei halveksi lasia, kun niikseen tulee. Mutta työssä ja touhussa he ovat silti kaikki. Vasta illalla käy elämä äänekkäämmäksi, silloin on kapakkatunnelma korkeimmillaan. Säännölliseksi kehuttu saksalainen näkyy mielellään ottavan ainakin viimeisen edellisen ryypyn, jos hän nyt aivan viimeiseen lasiin sylkäisseekin.
Seuraava päivä, sunnuntai, on erinomaisen kuulas ja kirkas. Silloin on sopivaa retkeillä kaupungin huomattavimmissa paikoissa. Aamupäivän yleisö on yksinkertaista kansaa, joka istuksii Unter den Lindenillä, liikehtii Siegesalléella ja näyttää hakevan täällä jo täydessä kukoistuksessaan esiintyvän kevään suloja. Minä kuljeskelen mukana, menen sinne, minne muutkin, ja huomaan jossakin hyvällä paikalla Ebertinkadun, joka on ilmestynyt Saksan tasavallan ensimmäisen presidentin ja ainakin kerran nousuansa tehneen demokratian kunniaksi. Se ei ole kaukana voitonpatsaasta, jonka päässä on Berlinin ainoa neitsyt, kuten joku ilkeäkielinen on sanonut. Sen patsaan lähistöllä annan valokuvata itseni yhdessä viipurilaisen kanssa. Kuvanikkari on äärettömän kohtelias ja lupaa tuoda kuvat seuraavana aamuna hotelliin. Niitä ei kuitenkaan näy aamulla — eikä illallakaan, ja sitten tulee poislähtö. Se kuvaaja kuuli kunniansa matkan varrella. Häntä muistettiin sekä ajatuksilla että sanoilla, jotka eivät aina olleet kaikkein mairittelevinta laatua. Mutta kuinka suuri olikaan hämmästykseni, kun palattuani tapasin pöydältäni samat kuvat, vain sillä eroituksella, että niitä oli puolta enemmän kuin oli sovittu. Valokuvaaja oli hotelliin jättämäni nimikortin mukaan lähettänyt kuvat Helsinkiin. Saksalainen Treue und Ehrlichkeit (uskollisuus ja rehellisyys), sinä et siis ole kuollut, joskin välistä ehkä makaat!
Mutta jätetään nyt tämä Berlini, koska matkaa on pitkältä edessä ja joka paikasta tulee turisemista. Anhalter-asemalla tervehditään minua hyvällä suomen kielellä: Turussa oleskeleva saksalainen kapellimestari on perheineen menossa kesälomalle kotiseudulleen. Hän on tahtonut elää maassa maan tavalla ja opetellut muutamassa vuodessa maan kielen. Siinä suhteessa eivät kaikki saksalaiset ja kaikkialla ole olleet yhtä mukautuvia. Muistan ennen tsaari-Venäjällä tavanneeni saksalaisen naisen, joka vielä oli venäläisen upseerin puoliso, eikä hän kolmeenkymmeneen vuoteen ollut oppinut kunnollisesti venättä. Hän puolusti itseään sillä, että hänelle kaikki puhuvat saksaa.
Niin, sellainen on ollut venäläisten kansallistunto. Meillä se nähtävästi on voimakkaampi, mikä seikka ei ole meille suinkaan häpeäksi ja vahingoksi.
Meillä on viipurilaisen kanssa ilkeä ja omanvoitonpyyntöinen tarkoitus päästä matkustamaan oikein herroiksi, semminkin kun lippumme oikeuttaa meidät Berlinistä lähtien toiseen luokkaan. Me valitsemme tupakkaosaston, sytytämme huonot sikarit ja koetamme savustaa »koppimme» mahdollisten hyökkäysten varalta. Moni mieskin siinä kääntyy nokkaansa nyrpistellen ovelta takaisin, mutta sitten tulee muuan urhoollinen mamma tyttärineen, ja nämä peijakkaat antavat pitkät pökäleet meidän »varovaisuustoimenpiteillemme». He istuvat kuin tuomitut meidän osastoomme, ja mamma pistää pian itsekin savukkeen suuhunsa. Tyttären siedettävä ulkonäkö vai mikä houkutellee vielä pari miestäkin mukaan, joten meitä on ennen junan lähtöä täysi »pesetninki». Mikäs siinä auttaa, mutta sitä mammaa minä muistelen kauan katkeruudella; hänessä ei minusta ollut yhtään tosinaisellisuutta.
Jo Berliniin tullessa olivat huomiota kiinnittäneet omituiset pienet tulitikkulaatikko-kylät, joita oli varsin runsaasti rautatien varrella. Siinä oli aivan vieri vieressä pientä tönöä, jotka todellakin muistuttivat tulitikkulaatikoita tai Helsingin punaisen raitio tielinjan talvi-perävaunuja. Junasta katsoen niissä tuskin aikuinen mies sopisi kääntymään, mutta sittenkin niissä asuu kokonaisia perheitä. Ne ovat berliniläisten pikkueläjien sunnuntaipalstoja. Jokaisen ympärillä on maata vain pieni nokare. Se käytetään kuitenkin niin tarkoin, puutarhaviljelykseen, että siitä lähtee jokseenkin talvinen kasvissärvin. Täällä kohtaa sama näky, kesäpalstoja on siis suurkaupungin joka liepeellä. Ilta pimenee parhaillaan meidän junamme ajaessa »kääpiökaupungin» ohitse. Muutamista mökeistä tuikkii tuli, ja useimpien ympärillä hääritään vielä töissä. Kaikki tämä todistaa, että työläisten ja heihin verrattavien elämisen taistelu on ankaraa, mutta että saksalaisella on vielä tarmoa yrittää eteenpäin.
Yö torkutaan hikisessä vaunussa, ja seuraava aamu valkenee Etelä-Saksassa. Ollaan vielä samassa valtakunnassa, mutta näköalat ovat muuttuneet. Laakea maa on jäänyt, ja nyt kierrellään vuorten rinteitä, joille yhä enemmän alkaa ilmestyä viiniköynnösten keppejä tasaisina riveinä. Sivuutetaan Stuttgart, entisen Würtembergin kuningaskunnan pääkaupunki, jossa kerran on pidetty kansainvälinen sosialistikongressi. Sekin kaupunki on siis koettanut nyhjätä tätä maailmaa edistykseen.
Sitten kiidetään huikealla vauhdilla yhä eteenpäin. Asunnot muuttuvat tasakattoisiksi savimajoiksi, joitten ikkunoilla lekottelevat sänkyvaatteet tuulettamassa ihanassa auringossa. Tämä tapa näkyy olevan ominainen etelän kansoille. Ihmiset käyvät tummemmiksi ja likaisemmiksi. Luonto vain yhä rehevöityy: Berlinissä oli kaunis kevät, täällä on suloinen suvi — huhtikuun viimeisellä viikolla, jolloin meillä maa on vielä roudassa ja sen utareita painavat hanget.