Sitten tulee ajatuksettomuus. Saattaa tuntikausia maata valveilla ja tuijottaa, sivellä jotain esinettä, eikä ajatella yhtään mitään. Jos sitten koettaa kiihoittaa aivojaan toimintaan, tuntee meikein ruumiillista tuskaa, pakoittaessaan ajatustansa kiintymään johonkin niin lujasti, että sen itsekin tuntee.
Meidän vaunuumme ei junailija koskaan tule. Häntä aivan kaipaa. Jos hän edes tulisi, niin saisi ehkä kiinni jostain ajatuksesta; vaikka kuinka typerästä, sama se, kunhan loppuisi tämä tylsä tila. Mutta tässä on sittenkin pelastus. Luojan kiitos, lopultakin yksi ajatus: mahtaakohan junailija tietää, keitä tässä vaunussa matkustaa?
Se ajatus jää samanlaiseksi, yhtä alkeellisen tyhmäksi, mutta se on sittenkin ajatus, ja uni alkaa saapua.
Joltain asemalta, ehkä Kouvolasta, tulevat taas uudet santarmit. Kulkevat meidän vaunuosastomme kautta. Yksi yrittää mongertaa jotain suomeksi, mutta kun ei saa vastausta, menee edelleen. Onkohan sekin täällä vartioimassa. Meitäköhän seuraa?
Siinä taas uusi ajatus, ja sen mukana tulee uni. Unettomuutta vastaan on minulle monta kertaa neuvottu pätevänä lääkkeenä ajatuksista irtautumista, mutta minä en sitä usko. Niin kauan kuin ajatuksettomuutta kestää, pakoilee uni, mutta ajatuksiin lopulta nukahtaa.
Valkenee päivä, viimeinen Suomen päivä.
Saavutaan Viipuriin. Asemasillalla on paljon upseereita, heidän joukossaan poliisimestari Pekonen ja joku komisario. Pekosta en ollut ennen nähnyt, mutta heti arvasin, kuka oli hän. Sellaisen miehen tuntee jo naamastaan. Jos siellä olisi ollut kuuluisa Tabanos, olisin hänetkin varmasti tuntenut. Tarvitsee vain tietää sellaisten miesten teot, ja heidät heti eroittaa muista. Molemmat ovat nyt jättäneet tämän maailman, eikä vainajista saa puhua pahaa.
Ovatkohan nuokin kaikki meitä vastaanottamassa? Saapuu selitys. Saattaja-poliisimestari sulkee verhon ja sanoo, että kurkistella saa, mutta niin varovasti, ettei kukaan sillalta huomaa. Hän oli sentään kohtelias mies, tuo poliisimestari, ja tunsi hyvin venäläiset tavat: kaikki on soveliasta, kun vaan ei kukaan huomaa. Hän se esittelikin läsnäolijat: tuo, jolla on tuommoinen harjaniekka tötterö päässä, on linnoituksen komendantti, tuo toinen kenraali sen vieressä kuvernööri, sitten muita pienempiä herroja. Ne olivat saapuneet sotaministeri Suhomlinovia vastaanottamaan. Hän matkusti samassa junassa. Valtakunnan puolustuksen korkein valvoja ja valtakunnan vaarallisimmat viholliset yhtä matkaa! Sitä sattuu sellaistakin!
Mutta ketä saattoivat santarmit, häntä vai meitä?
Sitten taas edelleen. Outoja asemia. Ei ole ollut juuri asiaa tännepäin. Muistuu mieleen vanhan työ toverin suuttumus lukiessaan sanomalehdistä, että Pietarissa on vangittu pari suomalaista: "Mitäs sinne menevät, oma syynsä, tuon toki luulisi tietävän, että siellä mies kiinni pannaan. Piikkilangalla pitäisi eroittaa mokoma maa muusta maailmasta ja sakon uhalla kieltää sinne menemästä." — Niin, niin, setä hyvä, neuvoasi olen noudattanut, mutta kiinni saivat sittenkin ja ihan vielä kotinurkista, eikä olisi tainnut niitä piikkilankasikaan pidättää.