Taas nytkähtää, ja vaunu lähtee liikkeelle. Sydäntä hiukan vihlaisee… kauas ollaan menossa. Taitaa hiukan vavahtaa käsi, joka vetää syrjään verhoa. Silmä yrittää tavata jotain tuttua… lyhtyjä… väsyneen asemamiehen uninen naama… mahtaa ajatella: luojan kiitos, siinä meni viimeinen juna tältä päivältä, pääsee toki nukkumaan…
Ajatteleekohan kukaan Siperian matkalaisia?
Juna alkaa saada vauhtia, ja tunnelma muuttuu. Jos olisi päivä ja näkisi tutut tienoot, säilyisi ehkä mielessä raskas tuntu, mutta nyt on musta syysyö, joka pakoittaa ajatuksen askartelemaan vain lähimmässä ympäristössä. Se onkin vallan tavallinen. Pieni kolmannen luokan vaunuosasto, vieressä toinen luokka; siinä kuuluu matkustavan itse poliisimestari, — ylisaattaja alkutaipaleella. Meidän vaunuosastossamme on vain kolme matkustajaa ja kaikki pakollisia: me, kaksi vaarallista, ja kolmantena siviilipukuinen ylikonstaapeli, ei hänkään vapaasta tahdostaan.
Väliin tuntuu kuin olisi matkalla, tavallisella matkalla vain jonnekin Helsinkiin, Viipuriin, niin… yleensä Suomen paikkakunnalle. Mikäs ihme se on, että kolkon vankeusajan perästä äkkipäätä näin oikeaan rautatievaunuun joutuessaan alkaa kuvitella? Onhan sekin jo suuri vaihtelu.
Mutta matkustajatunnelma haihtuu pian. Vaunussa ei kuulu tavallinen puheensorina, ja kaasukin näyttää tuijottavan ikäänkuin arkaillen vähälukuisiin matkamiehiin, joitten kesken ei juttu juokse.
Juna kiitää himmeästi valaistujen asemien ohitse ja painuu jälleen pilkkopimeään. Pikajuna pysähtyy vain harvoille asemille. Ei ehdi kunnolleen eroittamaan asemien nimiä, mutta toimettomina seisovat junanlähettäjät tuntuvat kaikkialla tutuilta. Tavallisella matkalla heitä tuskin olet huomannutkaan, vaikka olet nähnyt heidät monenmonituiset kerrat, mutta nyt tahtoo väkisinkin löytää tuttavat kasvot, tahtoo tarrautua kiinni jokaiseen henkilöön, joka vähänkin vanhoja muistoja herättää. Omituinen avuttomuuden tunne, joka lienee yleinen kaikilla ihmisillä, ja jonka tuntee tarvitsematta silti olla pelkuri. Ja ehkäpä pelkuri ei sellaista tunnekaan, hän säilyttää rinnassaan vain oman mielettömän kauhunsa.
Riihimäen asemalta tulee vaunuun kolme santarmia. Silloin selviää täydellisesti asema, joka tähän saakka — ehkä osittain oman tahdon pakoituksesta — on pysynyt epämääräisenä. Tuo ilmiö johtaa heti mieleen tapahtumasarjan: kotitarkastus, santarmien saattamana vankilaan, allekirjoittamattomat pöytäkirjat, tuloksettomat kuulustelut, vankeus, Siperia…
Vieritään edelleen. Lahden asemalta tulevat uudet santarmit. Taas kolme ja samannäköisiä kuin entisetkin. Vaihdosta olisi tuskin huomannut, jollei sitä olisi nähnyt. Mikä lienee, ettei santarmin puvusta eroita koskaan kasvoja? Ehkä senvuoksi, ettei sen puvun omistajilla ole omaa persoonallisuutta.
Keskiyö. Lahden asemasillalla kävelee poliisimestari. Hänkin tuntuu tutulta, vaikken ole miestä ikänäni nähnyt. Ehkä vain siksi, että hän muistuttaa toisen samanlaisen herran läsnäolosta viereisessä osastossa. Se toinen saapuukin kohta ja luovuttaa hyväntahtoisesti omasta osastostaan, jossa on monta välikköä, makuupaikan. Kiitollisuudella kuitataan, santarmiseura alkaakin jo kyllästyttää.
Täytyy koettaa nukkua, mutta unen päätä on vaikea löytää. Ajatukset rientävät pyörryttävää vauhtia, mutta samalla ihmeteltävän johdonmukaisina. Kummallista, miten helppoa tällaisena hetkenä on elää ajatuksissaan koko kulunut elämä, yksityiskohtia myöten. Yhdessä tunnissa kykenee käymään läpi tapaukset, joita varten on tarvittu likemmä kolmekymmentä vuotta.