Aamuisista velvollisuuksista on suoritettava viimeinen, kannettava käymälä-ämpäri alakertaan. Siellä sen sisältö kaadetaan hyvin pieneen reikään, — miten ihmeessä lienevät osanneet tehdäkään niin pienen, — mutta varjele taivas, jos kaadat vähänkään sivu. Ihmissyöjän näköinen vartija on kohta kimpussasi ja syytää suuren joukon sanoja, joita tuskin hyväksyttäisiin sivistyneessä seurassa. Hyvä, ettet niitä perusteellisesti ymmärrä, mutta kyllä niitten sointukin jo sanoo, etteivät ne ainakaan ole kohteliaisuuksia.
Jonkun ajan kuluttua alkaa taas kuulua käytävältä yksitoikkoinen: "kipitok, kipitok, kipitok"… Jotain sieltä taas tulee, mitähän mahtanee olla? Kymmenkunta sanaa käsittävä venäjänkielen varasto ei tunne sellaista. "Kipitok" lähenee, luukku avataan ja näkyviin ilmestyy suuri kuparinen vesipannu. Vartija viittilöi ja selittää, selittää ja viittilöi, ja lopulta äkkään, että käymälä-ämpärin yläpuolella on hyllyllä kaksi vaskista kannua, toinen kookkaampi, toinen aivan pieni. Mahtaa meinata, että minun pitäisi ottaa kiehuvaa vettä. — Ahaa, "tsaju, tsaju", nyt hoksaan, tämä on teevettä. — Mutta kylläpä on ollut järjestystä rakastava mies edeltäjäni, kun on pannut teekannunsa noin mukavaan paikkaan. Vai sielläkö heidän sijansa liekin, ämpärin yläpuolella, oikein vankilan ohjesäännön mukaan?
Kipitokin perästä alkaa hiljaisuus. Minua ei häiritä, enkä minä ensimäisenä päivänä juuri häiritsemisestä väiltäkään, mutta jo seuraavana päivänä en olisi lainkaan pahoillani, vaikkapa saisin vähän muutakin kuin leivänmurikan ja kipitokia. Minulla ei, nähkääs, ollut ruokaa, eikä sitä vankilankaan puolesta tarjottu. Vasta neljä päivää paastottuani sain minä — silloin oli sunnuntai — tilata itselleni omalla kustannuksellani mitä halusin. Halunnut minä tietysti olisin yhtä ja toista, mutta en saanut aituutelluksi kokoon niin paljoa venäläisiä sanoja, että olisin asiassani onnistunut. Lopulta täytyi minun tyytyä mahdollisimman tarkoin jäljittelemään koppinaapurini tilausta. Ja tulihan sitä silläkin tavoin sapuskaa, sillä onneksi oli naapurini kirjoittanut hyvin selvää käsialaa.
Samassa tilaisuudessa sain myös tilausten kerääjän päähän jollain merkillisellä kielellä taotuksi, ettei haittaisi, vaikkapa näyttäisivät minulle silloin tällöin vankilansakin ruokia, kun kerran leipääkin antavat. Se auttoi, ja minä sain sen perästä ruokaa kahdesti päivässä, eikä se hullumpaa ollutkaan — se täytyy avoimesti tunnustaa, — voitti moneen kertaan Suomen vankiloitten ylöspidon.
Vasta pitkän aikaa jälkeenpäin selvisi minulle paastoni syy. Pietarin vankiloissa on nimittäin keittiö, josta jokainen, jonka varat vankkaa, saa tilata itselleen ruuan. Nähtävästi tätä tapaa ahkerasti käytetään, koskapa jokaisen aterian edellä käytävällä ilmoitetaan, että sen, joka tahtoo vankilan annoksen, on soitettava koppinsa seinässä olevaa kelloa. Kyllä minäkin huutoa kuulin, lienenpä kuullut soittoakin, mutta oma kelloni jäi painamatta, kun en ymmärtänyt huudon tarkoitusta. — Mutta tulipahan sillä neuvoin koetelluksi vähän nälkäparannustakin.
Pitkiä, pitkiä ovat päivät Pietarin vankilassa. Täytyy olla ylhäällä viisitoista tuntia, kello kuudesta aamulla yhdeksään illalla. Päivällisen perästä vain annetaan avata sänky tunniksi. Sen ajan loikoilen silmät selällään tuijottaen matalaan kattoon tai suljen silmäni ja elän taas koko entisen elämäni. Montakohan kertaa lienen sen tehnytkään kaksi vuotta ja kahdeksan kuukautta kestäneen matkani aikana!
Vuoteeseen ei kyllä mielellään heittäytyisi, mutta täytyy, sillä pienessä kopissa ei jaksa koko vuorokautta kulkea edestakaisin; siihen väsyy sekä henkisesti että ruumiillisesti. Vuode on niin likainen, ettei sitä luultavasti ole koko vuoteen siistitty. Kerran rohkaisin luontoni ja pyysin puhdasta pieluksenpäällistä. — Mielihyvällä! Toinen päällys annetaankin, mutta se on, jos mahdollista, vieläkin likaisempi.
Tekee välistä mieli vilkaista ikkunastakin ulos, mutta näköala ei ilauta mieltä. Punainen puolitekoinen vankilarakennus muutaman sylen päässä. Sen ruuduttomat ikkunat ammottavat kuin hautaholvi. Siinä on valmistumassa asuinpaikka uusille matkamiehille. Ikkunalaudalla räkättää harakka. — Tietäisiköhän terveisiä Suomesta, vai onko vieraan suurkaupungin tai tämän saman vankilapihan vakinainen asukas?
Aurinkokin yrittää pilkistää kolkon kivimuurin takaa, mutta painaa taas pian kiinni kirkkaan silmänsä. Johtuu mieleen koti, jossa en ole ollut niin pitkään aikaan. Sielläkin on kaksi pientä aurinkoa — pojan palleroiset — mahtanevatkohan heidän silmänsä sammua isän poissaolon aikana, vai sammuuko isän? Kuka tietää, milloin tältä matkalta mies palaa ja millaisena palaa?…
Ymmärtäisi edes keskusteluja oven takana! Mutta ei sanaakaan. Ei tiedä mitään, vaikka hieroisivat kauppaa päästäsi. Eikä mitään tehtävää, ei lukemista, ei edes lyijykynää ja paperia, vaikka ne kaikki olisivat Venäjän vankiloissa luvalliset. Mutta kun et osaa puhua, niin mistäpä ne otat.