Olisitpa edes tuomittu ja tietäisit, että niin ja niin kauan on istuttava, sitten pääset pois, mutta tämä tietämättömyys…
Ei muuta kuin kävellä, istuutua pienelle jakkaralle hetkeksi, sitten taas kävellä… Viisitoista tuntia yhtämittaa… Koetat taas kurkistaa ulos ikkunasta, vaikka hyvin tiedät, että siellä on vain toinen vankila, keskentekoinen, mutta pian ilmestyy ulkona kävelevä vahtisotamies ja osoittaa kiväärillä.
En ole elämässäni ennen viettänyt niin tuskallisia päiviä. Kerran löysin vuoteestani pahoin rypistyneen ja likaantuneen palasen "Uutta Suometarta". Siinä oli vain muutamia ilmoituksia ja erään oikeusjutun lyhyt selostus, mutta minä luin palasen viimeistä kirjainta myöten kymmeniä, ehkä satoja kertoja. Mistähän lie sattuman oikku tuon rypistyneen palasen vuoteeseeni saattanut…
Sen minä siitä kopistani pääsin, minkä kerran päivässä pariksikymmeneksi minuutiksi kävelemään, silloinkin yksin ynnä visusti vartioituna. Ja varjele, jos sattui unohtumaan lakki päähän ulkoa tullessa. Silloin ärjäisi vartija sotaäänellä: "shapka daloi!" (lakki pois). Enkä minä tiedä, mikä sen lakin tuppasikin aina jättämään päähän, vaikka aina pikku pojasta asti olen muistanut sisälle tullessa pääni paljastaa. Mutta kenties ei Pietarin vankila jaksanut herättää tarpeellista kunnioitusta.
Saunassakin minä kerran kävin, ja se oli juhlallinen laitos, ainakin mitä kokoon tulee. Ensinnäkin suuri odotushuone, jossa oli paljo penkkejä, ja sitten toinen, liekö sekin ollut odotushuone vai mikä, mutta penkkejä siinä oli vielä enemmän kuin edellisessä. Ehkä oli asianlaita niin, että kun sattui oikein paljon kylpijöitä — ja kyllä kai siinä talossa sellainenkin ihme sattui —, avattiin vieressä olevan saunan ovet ja koko komento sai kylpeä, miten parhaiten osasi. Minä olin sentään oikeassa saunassa ja ihan lauteilla asti. Se oli, kuten sanottu, suuri sauna ja suuret oli lauteetkin, — minä yksinäinen kylpijä taisin näyttää sieltä korkeudesta aivan hyttyseltä. Kylvin minä, kuten pyhäin sopii, mutta puhdasta vaatekertaa en saanut ylleni, sillä kaikki tavarani olivat laukussa, ja laukku oli paremmassa tallessa — vankilan viranomaisten takana.
Kamalat olivat päivät Pietarin vankilassa, mutta sen minä sanon, että jos toisen kerran samaan paikkaan joutuisin, niin en minä olisi lähimainkaan yhtä mölö kuin ensi kerralla.
IV.
Pietarista Tomskiin.
Oli kolmannentoista päivän aamu Pietarin vankilassa, kun sangen varahin, ehkä jo vähää ennen kuutta, kuulin tuon sittemmin niin tutuksi käyneen komennuksen: "sobirai vestshi" (kokoa tavarasi)! Paljon niissä ei keräilemistä ollutkaan, ja pian oli mies valmis matkalle. Kuljettiin pitkiä käytäviä, kiivettiin portaita ja tultiin lopulta ties monenteenko kerrokseen, mutta ylin se oli siinä rakennuksessa. Vasta siellä minulle selvisi nähdessäni monta muuta myttyineen ja kääröineen, että nyt taitaa tulla lähtö tästä talosta. Kyllä oli aikakin!
Näin taas matkatoverinikin pitkästä aikaa. Muutimme vähän syrjemmässä käytävän päässä alusvaatteita ja huomasimme, että matkatavaramme, jotka vartijan kanssa olimme käyneet hakemassa ullakolta, vastoin odotustamme olivat aivan täydessä kunnossa. Mitään ei ollut hävinnyt. Siellä oli tupakat, siellä sikaarit, lääkkeet y.m. Ennen lähtöä annettiin vielä edellisenä päivänä tehty tilaus: tupakkaa, jonkun verran ruokatavaraa ja muuta ruumiin ravinnoksi ja tarpeeksi. Mutta rahaa ei kopeekkaakaan, ainoa sitä muistuttava oli vankilaviranomaisten kuitti taskussa.