Mieli oli iloinen ja reipas, olihan nyt seuraa. Yksi pelko sentään mieltä jäyti: entä jos taas vankivaunussa eroittavat eri koppeihin. Onneksi saapui muuan juutalainen, vanha ukko, erään nuorenpuoleisen saksalaisen kanssa puheillemme. He olivat luulleet meitä saksalaisiksi ja kääntyivätkin heti puoleemme saksankielellä. Juttu läksi juoksemaan isosta aikaa, ja uudet tuttavat selittivät meille, että kaikki me matkustamme samassa vaunussa. Heillä oli kokemusta, olivat jo kulkeneet etappikyydillä Dwinskistä Pietariin.
Pian selvisi siinä jutellessa, että aivan lähellä istui yhteiskopissa muuan suomalainen, herra Adolf Resch Viipurista. Minun onnistui livahtaa vartijan ohitse hänen puheilleen. Suomea kuullakseni olisin pujottautunut pahemmastakin paikasta. Pääsin rautaristikolle — yhteiskopeissa ei ole oikeita ovia, vaan leveä rautainen ristikko —, mainitsin nimen, ja sieltä ilmestyi ristikon taakse kookas, tanakka, parroittunut mies; hän oli aivan kuin leijona häkissään. Omituista oli kuulla selvää suomea, vieläpä oikein väärentämätöntä viipurilaista, siinä ympäristössä. Taisi tulla pieni pisara silmänurkkaan, niin suloisesti hyväilivät korvaa "mie käin" ja "mie jouvuin iha syytt' tähä paikkaa". Totta kai syyttä, kukapa tässä syystä… Ei tietänyt sekään mies yhtään tulevasta kohtalostaan. Kauan ei keskustelu saanut jatkua, sillä vartija huomasi sen ja teki siitä pikaisen lopun.
Ensimäisen kerran sain oikein perusteellisesti Pietarin vankilan ylimäisessä kerroksessa havaita, että Venäjällä aina hoputetaan, vaikkei itse asiassa ole pienintäkään kiirettä. Minut oli käsketty ylös kuuden aikana aamulla, mutta vasta yhdentoista ajoissa saapui sotilasvartiosto, jonka oli määrä ottaa koko roikka huostaansa. Ja koko sen viiden tunnin ajan oli meitä hätistelty ja patisteltu kiirehditty ja hoputettu yhtä mittaa, vaikka me olimme valmiita tuokiossa, toiset jo minun saapuessani.
Vartijaston komentajana oli nuorempi aliupseeri, hänen apulaisenaan — sellainen herra täytyy Venäjällä aina olla — jefreitteri, muu komennuskunta sitten pelkkiä sotamiehiä. Alenemaan päin oltiin, Pietariin asti oli toki tultu kapteenin seurassa.
Vähitellen alkoi siinä sitten tavaroitten tarkastus, josta me toverini kanssa pelastuimme, luultavasti siitä syystä, että meitä pidettiin ulkomaalaisina, kun emme venättä osanneet. Vai olisimmeko ehkä olleet hiukan paremmissa vaatteissa kuin muut lähtijät. Sitä ennen oli kuitenkin edellämainittu juutalainen ehtinyt "puhaltaa" uuden tuttavuuden nimessä suurimman osan piipputupakkaani selittäen, että hän piiloittaa sen, vartijasotilaat kun kuitenkin ottavat sen takavarikkoon. Vastausta sen paremmin odottelematta tunki hän tupakan rikkinäisen karvalakkinsa reiästä sisään ja sille tielleen se jäi. Myöhemmin ei minulla ollut tilaisuutta seurustella piipputupakkani kanssa, sillä juutalainen poltti sen itse "sätkinä". Eikä tuosta niin ollut väliäkään, sillä muuan seuraavan vartioston sotilas mieltyi kovasti piippuuni ja otti sen tarkastusta tehdessään haltuunsa.
Vihdoinkin kahdentoista korvissa selvittiin lähtemään. Lähdön edellä oli muutamia pareja kihlattu käsiraudoilla toisiinsa kiinni. Minullekin tarjottiin samanlaisia helyjä, mutta onnistuin väistämään, eikä kaikille mokomia kalleuksia riittänyt.
Pihalla järjestyttiin riveihin. Tavarat otettiin rattaille, mutta itsensä oli käveltävä jalkaisin. Ainoastaan yksi kokonaan jalaton ja muuan toisjalkainen lättiläinen ukko saivat hevoskyydin tavarakuorman päällä. Sotilaat järjestyivät sivuille, eteen ja taakse, kuului komento: "sapelit ulos, eteenpäin mars", ja niin lähdettiin taas tuntematonta tulevaisuutta päin.
Mahtoi se olla surullinen saattue sivultakatsojista, joita oli riittämiin saakka jokaisella kadulla. Kirjava joukko raahaamassa eteenpäin polvea myöten kurassa, sivuilla sotamiehet paljastetuin sapelein, ja yhtämittainen karjunta: "skoreje" (nopeammin)! Mutta meistä asianomaisista oli tämä vain vaihtelua…
Asemalla osoittautuivat todeksi saksalaisen sanat, sillä meidät sijoitettiin kaikki yhteen vaunuun. Venäjän vankivaunu on aivan toisenlainen kuin meikäläinen. Se on jokseenkin kolmannen luokan vaunun näköinen, joskin vielä likaisempi. Siihen astuessa johtui heti mieleen Pietarin piiripoliisikamari, jonka ovi ja seinät oli katuloalla maalattu. Niin oli tehty täälläkin, ehkä oli maalia käytetty vain vieläkin runsaskätisemmin. Ikkunoissa oli n.s. Stolypinin verhot, rautaristikot, — Stolypinin aikanahan niitten verhojen takana lienee ollut matkustajia tavallistakin runsaammin. Stolypin nimittäin keksi hallinnollisen karkoituksen, tutkimatta ja tuomitsematta Siperiaan lähettämisen, ja se keksintö lisäsi tuntuvasti matkalaisten lukua. "Valtiollisesti epäluotettavia" henkilöitähän Venäjällä on aina ollut runsaasti.
Matkamiehet — ja -naiset, sillä niitäkin oli jo ilmestynyt — sijoitetaan kolmittain yhdelle penkille. Siinä saa aina nyhjytellä kylkeään naapuriin koko päivän ja vasta illalla nousta makuulavitsalleen, joita on kolme päällekkäin, viimeinen aivan katonrajassa.