Hyvä on, että ovat edes ne sikaarit mukana. Toiset nyppivät rahoja milloin mistäkin vuorin välistä, talon tapoihin tottuneina ovat osanneet varustautua matkalla asianmukaisesti. He tekevät ostoksia, syövät, juovat ja voivat hyvin, mutta minä saan katsella päältä vesi kielellä. Tuppaavat vielä kaiken muun lisäksi tavaratkin hupenemaan. Tarkastuksien aikana nimittäin sotamiehet tullaavat tavaroitani verrattain mielivaltaisesti. Minä huomaan, että tällä keinoin tulee hyvin pian loppu koko varastostani. Silloin täytyy ryhtyä supistamaan omaa nautintoaan ja käyttämään Sikaareja toiseen tarkoitukseen. Aina kun sotamies alkaa hyväillä jotain kapistusta, työnnän hänelle sikaarin käteen, ja hän painaa laukun kiinni.
Vaunussa vallitsee kielten sekoitus. Siinä on monta kansallisuutta, kuten yleensä Venäjän vankiloissakin. Vankila antaa pienoiskuvan koko maasta. Kukin puhuu omalla kielellään, jos vain toverin saa, ja laulaa omallaan. Pietarin vartijasto on kohtelias ja sävyisä. Ei edes sanonut sinuksi, eikä kieltänyt laulamasta. Kävi muuten verrattain harvoin lukemassakin karjaansa. Meitä näet luetaan aivan kuin elukoita: yksi, kaksi, kolme… Kunhan luku on täysi, siinä kaikki, nimistä ei ole väliä.
Vjatkassa on muutto toiseen vaunuun. Aluksi sijoitetaan meidät tavalliseen, vieläpä tavallista siistimpään kolmannen luokan vaunuun ja me luulemme, että nyt tässä ajetaankin oikein herroiksi. Sitä iloa kestää kumminkin vain korkeintaan tunnin. Sitten taas vankivaunuun, yhtä mustaan ja ummehtuneeseen kuin entinenkin. Vjatkankin vartiosto toimittaa "kotitarkastuksen", mutta ei takavarikoi mitään. Hetken perästä saapuu sentään luokseni sotilas, kädessään kopeekanraha, ja pyytää ostaa yhden sikaarin. Ehkä olivat sikaarit herättäneet sotilaitten huomiota ja heissä oli syntynyt epäilys, että niissä saattoi olla piiloitettuna rahaa. Minä annan sikaarin ilmaiseksi, ja epäilys nähtävästi haihtuu. Vjatkankin vartiosto on vielä sävyisä, mutta ei salli enää laulaa.
Kuta lähemmäksi Siperiaa tullaan, sitä röyhkeämmäksi muuttuu vartijasto. Sinuttelevat, ärjyvät ja komentelevat. Muuten vallitsee koko ajan täydellinen järjestyksettömyys. Toinen sotamies käskee, toinen kieltää. Milloin komennetaan istumaan, milloin seisomaan. Jokaisella suuremmalla asemalla varrotaan upseeria vaunuun, mutta hän ei koskaan tule. Meidän pitää sentään aina odottaa "smirnaassa". Loppumatkalla siirretään yhtämittaa vaunusta toiseen. Aina on kauhea kiire, vaikka juna seisoo tuntikaupalla. Ja aina pidetään kauheaa melua. Venäläinen ei näy voivan tehdä mitään huutamatta. Johtuu tässä mieleen tapaus myöhemmällä ajalta. Olin kerran lähdössä hevoskyydillä naapuriin. Ajuri kysyi rekeen noustessani:
— Tuleeko tämä kyyti sitten huudon kanssa vai ilman?
— Onko hinnalla eroa?
— Ruplan enempi huudon kanssa.
— No, ajetaan sitten huutamatta.
Mutta kyllä kyytimies sittenkin huudosta huolen piti. Totuttu tapa, toinen luonto, ja minkäpä sitä luonnolleen mahtaa.
Permistä lähdettyä pidetään meistä jo tarkempaa vaaria, huudetaan oikein nimeltä, päälukuun ei nähtävästi enää luoteta. Permiläinen aliupseeri asettuu mahtavaan asentoon vaunun päähän ja huutaa jokaisen vuorostaan luoksensa. Toimitus tapahtuu kerran päivässä, väliin useamminkin. Kysymykset ovat seuraavat: