Vankila oli vankivaunun perästä ollut toivottu levähdyspaikka, mutta kyllästyyhän sitä rusinasoppaankin. Kahden viikon kuluttua halutti jo taas toista kyytiä. Syöpäläiset ahdistivat vankilassa niin, että nahka oli verillä. Toivoi pääsevänsä raittiimpaan ilmaan, missä ei tarvitsisi nähdä joka aamu pitkiä rivejä miehiä paita kourassa tarkkoina kuin aarteenhakijat. Ja kyllä me lopulta raitista ilmaa saimmekin melkein yli tarpeen.
Meitä oli yksikolmatta miestä, kun me Uudenvuodenaattona marssimme pitkin Tomskin katuja isprawnikan konttoriin. Me olimme kaikki tottuneet ankaraan vartioimiseen ja senvuoksi tunsimme itsemme nyt yhden ainoan urjadnikan (maalaispoliisin) saattamina melkoisen vapaiksi. Urjadnikka käveli pitkän matkan päässä, eikä liioin häirinnyt meitä tungettelevaisuudellaan — mitäpä hän, kun oli yksin yhtäkolmatta vastaan. Jotkut pujahtelivat siinä matkan varrella puotiin ostoksille, enkä malttanut minäkään olla seuraamatta esimerkkiä, vaikkei minulla ollut kopeekkaakaan rahaa, mutta olihan se sittenkin niin komeaa oikein omana miehenään käväistä puodissa, jollei muuta, niin ainakin katselemassa toisten ostoksia. Sitä muuttuu väliin aikuinen mieskin lapseksi uudestaan!
Vankilassa oli taas ollut tavanmukainen mahdoton kiire toimittaa meidät taipaleelle. Samoin aluksi isprawnikan luona kiirehdittiin ja touhuttiin, vaikka me siinä talossa saimme viettää kokonaisen päivän, aamusta iltaan. Itse herra isprawnikka suvaitsi saapua vasta tuossa yhden korvissa, vaikka hänen virkatuntinsa piti alkaa kymmeneltä, mutta venäläisen taantumusajan virkamiehen ei sopinut olla täsmällinen, ettei vain "respekti" olisi hävinnyt. Kansa saa odottaa ja karkoitetut samoin. Lopulta, päivän iltahämäräksi kääntyessä, kutsuttiin meidät kansliahuoneisiin. Sinne mennessämme ei meillä kellään ollut varmaa tietoa, minne me mahdamme joutua. Poliisiputkan seinään oli muuan pari päivää ennen vankilasta lähtenyt toveri piirtänyt seuraavan "jälkisäädöksen": "meidät lähetettiin Ilinoon, seuraava 'partia' tulee mahdollisesti myös sinne". Me olimme tiettävästi seuraava "partia". Ilinoonko mekin? Kellään ei ollut aavistustakaan, mikä se sellainen Ilino on, missä päin ja miten pitkänmatkan takana, mutta siellä oli jo tovereita, ja sekin oli koko suuri lohdutus.
Kansliassa kirjoitutettiin nimi puoleen tusinaan paperiin, joiden sisällöstä minulla ei vielä tänäkään päivänä ole käsitystä, eikä liene kanssamatkustajillanikaan, sillä aikaa ei annettu noihin asiakirjoihin tutustumiseen. Jotkut joukostamme saivat vaaterahaa 18 rpl. 43 kop. ja poistuivat kaupungille ostoksille. Jonkun ajan kuluttua palasivat he sieltä komeisiin turkkeihin käärittynä — siihen aikaan sai Tomskissa 12—13 ruplalla muhkean lampaan tai poronnahkaturkin. Minä ja muutamat muut jäimme ilman ja isprawnikka ajoi meidät ulos, kun menimme rahaa vaatimaan, vaikka me olimme kuitanneet summan, samalla kuin olimme kirjoittaneet toistenkin "dokumenttien" alle.
Sitten luettiin meille pitkä jono pykälöitä, joissa kuulemma selvitettiin meidän velvollisuuksiamme ja oike… — jaa, tosiaankin, oikeuksista ei muistettu mainita mitään — ja teroitettiin päähämme, että isprawnikka on meidän päällikkömme niin kauan kuin "valtiollista epäluotettavaisuuttamme" kestää. Lopuksi julistettiin, että asemapaikaksemme on määrätty Ilinon kirkonkylä, jonne on Tomskista matkaa siinä viidensadan virstan vaiheilla. Seinään ”jälkisäädöksensä” kirjoittanut toveri oli siis aavistanut oikein.
Vihdoinkin, tehtyämme lähtöä täsmälleen puoli vuorokautta, pääsemme illan kuutamossa matkalle. Aluksi meitä sijoitetaan kuusi henkeä isoon, kahden hevosen vetämään rekeen. Sitä komeutta kestää kumminkin vain kaksitoista virstaa, seuraavalle asemalle, jossa yövytään. Pakkanen oli jo illalla koko navakka, yöllä oli se vielä kiihtynyt, niin että aamulla oli jo 40° Reaumuria (50° C). Käärin tiukemmin ympärilleni vanginviitan, joka minulle oli toisten hartaitten pyyntöjen johdosta Tomskissa luovutettu, ja painaudun rekeen. Ei ole siinä kovin häävi istua, mutta ei maitakaan istuminen liioin, sillä pakkanen ei anna rauhaa. Täytyy tuontuostakin nousta juoksemaan reen perässä lämpimikseen. Sellaista juoksua se sitten oli melkein koko viidensadan virstan taival, mutta niin minä säilyinkin melkein paremmin kuin monet "turkkilaiset", jotka kankeilta pukimiltaan eivät kyenneet tekemään samaa temppua ja valittelivat pysähdyspaikoissa jalkojaan. Kolmannella pysähdysasemalla olin minä tunkenut päälleni kaikki vaatteet, mitä suinkin oli mukanani, ja joka kerta yökortteerissa nyljin minä toisten vilpittömäksi iloksi, kuin klowni sirkuksessa, senkin seitsemän nahkaa. Koko ajan — yhdeksän vuorokautta — pysyi pakkanen yhtä ankarana, ja kovaa se oli, koskapa otti jalkoihin, vaikka minulla oli viisi paria sukkia ja saappaitten päälle vielä neulottu säkki, jonka toverit minulle eräässä yökortteerissa ostivat.
Paleltuneita neniä ja poskipäitä oli paljo, jokaisessa pysähdyspaikassa lisääntyi laastaroitujen naamojen luku. Niin oli monen naamataulu — minunkin — kirjava kuin pakanamaan kartta.
Ihmeellisesti sitä ihminen kaikkeen tottuu. Aluksi tuntuu vallan mahdottomalta ajatellakaan koskaan ehjin nahoin suoriutuvansa viidensadan virstan hevosmatkasta, sillä semmoisiin ei Suomessa ole tottunut. Meillä jo parinkymmenenkin kilometrin hevosmatkaa nureksitaan. Ensimäinen "asemaväli", 12 virstaa, tuntuu ijäisyydeltä, ja kuullessaan, että seuraava on puolta pitempi, kuvittelee sen kestävän tuomiopäivään saakka. Ja kyllä se kestääkin, jollei nyt aivan sinne saakka, niin ainakin hyvin lähelle. Aluksi ei muuten reen perässä juokseminenkaan ole kovin hauskaa puuhaa, mutta siihenkin perehtyy, ja lopulta ravaa kuin marathonjuoksija.
Tomskista, kuten sanottu, lähdettiin oikein parilla ja suurella reellä, joka kaikesta huolimatta kuudelle matkalaiselle ja kyytimiehelle oli liian ahdas, mutta seuraavalla asemalla pistettiin puikkoihin jo yksi hevonen ja samaa jatkui sitten matkan loppuun saakka. Muutenkaan ei matkanteko ollut varsin ihanteellista, ahtaaseen työrekeen sijoitettu kolme henkeä, ei siinä liian mukavasti istunut. Muutamilla asemilla olivat vielä rekiinsä jostain ihmeestä keksineet niin pieniä koreja, ettei kolme miestä niissä tahtonut mitenkään pysyä. Ylipäänsä ovat reet Siperiassa varustetut suojasiivillä, mikä sikäläisiin teihin nähden onkin vallan välttämätöntä, mutta korireet tavallisesti olivat ilman, joten kaiken muun hyvän lisäksi sai joka sadan metrin päästä pyörähtää kelpo kuperkeikan lumikinokseen. Tällainen sukelteleminen on paukkuvassa pakkasessa vähemmän miellyttävää.
Parin päivän perästä sujuu matkustaminen kuitenkin jo koko hyvin. Kuperkeikat eivät enää merkitse mitään, eikä lainkaan ihmettele, vaikka tapaakin itsensä metsästä halkopinon vierestä. Suurin osa matkueen hevosia on nimittäin ilman ajajaa, se on Siperiassa tavallista. Tällainen kuskiton hevonen on ennen käynyt halkopinolla ja tien tuntien katsoo sopivaksi poiketa lyhemmälle tielle. Täytyy tarttua ohjaksiin ja hetken päästä ajetaan taas laajemmalle ladulle ja tavataan huhuilevat kyytimiehet.