Kun hevoset juoksivat valtoinaan toinen toisensa perässä, tökkäsi aisanpää sangen usein etumaisessa reessä istujia selkään. Aivan täytyy ihmetellä, ettei kertaakaan mennyt pääkuoresta sisään.
Ainoa, joka koko seurueesta ajoi reilusti, oli urjadnikka. Hänellä oli aina kolmivaljakko ja komea reki, jossa hän lojui väliin aivan poikkiteloin. Meidän joukossamme oli sentään sivistyneitäkin ihmisiä, ja kävipä kateeksi tuo tyhmä mies, joka ei osannut kirjoittaa muuta kuin häthätää nimensä, tuskin sitäkään oikein.
Tällaisissa oloissa odottaa aina jännityksellä kylää. Vaikka nuhjottaakin reessä umpisokkelossa, tuntee kylään saapumisen jo muutamia päiviä matkustettuaan — niin sanoakseni — ruumiissaan. Reki alkaa omituisesti täristä, se on pettämätön merkki. Jokaisen kylän lähettyvillä ja kylän raitilla on nimittäin tavattoman suuret määrät jäätyneitä hevosenkakkaroita, joitten ylitse liukuessaan reki antaa istujalleen varman enteen kylän lähestymisestä. Matkatoveritkin ovat nähtävästi tehneet saman havainnon, sillä huudahdus: kylä! ilmaisee, että hekin tuntevat kylään tulon.
Useimmiten ottavat asujamet meidät "etapilla" matkustavat suopeasti vastaan. He ovat tottuneet näkemään sellaisia matkalaisia, varsinkin juuri siihen aikaan. Joskus sentään pysyy ovi kolkutuksista huolimatta suljettuna, paitsi kylänvanhinten luona, joissa on varsinaiset asemapaikat ja joissa siis "viran puolesta" täytyy avata. Kaikki eivät kuitenkaan mahdu yhteen yökortteeriin, vaan täytyy matkue sijoittaa neljään, viiteen eri paikkaan. Välistä sattuu niinkin, että aluksi otetaan tylysti ja epäilevästi vastaan, mutta hetken kuluttua alkavat kalseat katseet lauhtua ja juttu juosta isäntäväen kanssa. Meidän edellämme oli kulkenut samallaisella kyydillä mustalaisjoukkue, jolle kelpasi vieras tavara, ja se oli pilannut meidänkin maineemme.
Päivisin kokoontuu muutamille asemapaikoille runsaasti väkeä katsomaan saksalaisia, kuten he sanovat. Suuri on heidän ihmetyksensä, kun suurin osa "saksalaisista" puhuu puhtaasti heidän omaa kieltään.
Yleensä ei asemapaikoilla ole paljoakaan tilaisuutta silmäillä ympärilleen. Päivisin vähän sulatellaan jäätyneitä jäseniä ja ryypätään teetä, ja kun hevosia on vaihdettu, painalletaan eteenpäin. Yöpaikkoihin tullaan taas niin myöhällä, ettei juuri, väsynyt kun on, tee mieli lähteä öiseen pakkaseen paikkoja katselemaan. Senverran kuitenkin ehtii ympärilleen silmäilemään, että yleiskäsityksen siperialaisesta kylästä saa.
Siperiassa ei juuri koskaan tapaa yksinäisiä taloja, vaan ovat ihmiset kaikkialla ryhmittyneet kyliin. Ehkä se on tapahtunut osaksi luonnon ankaruuden vuoksi, mutta on siihen toinenkin tärkeämpi syy, nimittäin yhteinen elinkeinojen harjoittaminen, joka vieläkin on suureksi osaksi tapana. Pohjois-Siperiassa ovat kylät — suuremmat ainakin — aivan kuin yhteisestä sopimuksesta sijoitetut kolmenkymmenen virstan päähän toisistaan. Luultavasti ei niitä perustettaessa virstoja laskettu, otettiin vain sellainen välimatka, jonka hevonen hyvin yhdellä syötöllä juoksee — siihen viittaavat monet ostjakkien kielestä peräisin olevat nimitykset; vasta myöhemmin, hallinnon järjestelyn jälkeen, kun talonpoikiin ulotettiin kyytivelvollisuus, määrättiin kylänvälien virstamäärä enemmän tai vähemmän summamutikassa, sillä — niin väitetään — tähän päivään saakka ovat ainoastaan sudet välimatkat tarkalleen mitanneet.
Kaikki siperialaiset kylät sijaitsevat aivan jokien rannoilla, mikä johtuu tietenkin siitä, että kalastus ammoisista ajoista on ollut pääelinkeinona. Vanhemmilla kylillä on melkein poikkeuksetta ostjakinkieliset nimet, kun taas myöhemmin perustetut ovat saaneet nimensä venäläisten perustajiensa mukaan, kuten esim. Kusmino (perustaja Kusmin), Lukabskoje (perustaja Lukawskoi) j.n.e. Ennen asuivatkin ostjakit koko Pohjois-Siperiaa, mutta venäläisen siirtolaisasutuksen tieltä siirtyivät he sittemmin kauemmaksi metsäseutuihin tai ylemmäksi jokivarsille, jossa asuvat "jurtissaan" (paimenmajoissaan), tullen vain tarpeen vaatiessa kyliin entisille asuinpaikoilleen.
Siperialaiset kylät ovat kaikki melkein kuin saman asemakaavan mukaan rakennettuja. Niissä on yksi tai kaksi leveämpää raittia ja sitten muutamia eräänlaisia "poikkikatuja". Sama on laita talojen, nekin ovat aivan kuin samasta piirtimestä lähteneitä. Ainoa erotus on siinä, että suuremmissa kylissä löytyy jo kaksikerroksisiakin. Yhteisenä tunnusmerkkinä on nelitaitteinen lautakatto ja huonejärjestys, jonka mukaan ensimäisenä on pirtti ja sen perällä kamaripöksä. Suuremman kylän varakas talonpoika rakentaa sentään väliin kaksikin kamaria ja, jos talo on kaksikerroksinen, yläkertaan vielä pari erillistä huonetta, joihin usein johtaa aivan erikoinen sisäänkäytäväkin.
Siperialaiselle järjestykselle tunnusmerkillistä on, että melkein jok'ainoassa talossa johtaa sama sisäänkäytävä asuinrakennukseen, talliin ja navettaan, sikäli kuin viimemainittuja nimityksiä voidaan käyttää, hevosten ja lehmien suojat kun ovat vain jonkunlaisia katollisia aitauksia ilman lämpimänpitäviä seiniä. Arvaa sen, minkälainen puhtaus tästä likeisestä yhteydestä ihmisten ja elukkain välillä on seurauksena. Pihamaa onkin tavallisesti aivan sietämätön likalätäkkö kesällä ja talvella oikea lantatunkio. Ihmiset vielä lisäävät osaltaan siivottomuutta, sillä yhdessäkään talossa ei ole käymälää. Haju on luonnollisesti sietämätön. Jos ei talon ulkopuoli vastaa siisteyden alkeellisimpiakaan vaatimuksia, niin ei sisällä ole sen kehuttavampaa. Pirtissä tai keittiössä — miksi häntä sanoisi — majailevat kanat talvella, ja siellä, missä sianhoitoa harjoitetaan, ovat siatkin kaukaloineen keittiön itseoikeutettuja vuokralaisia. Muutenkaan ei puhtaus ole häävi.