Posti oli muutenkin Narymissa ylen kummallinen laitos. Postia lajiteltaessa ei lainkaan myyty postimerkkejä, eikä otettu vastaan lähetyksiä, joten sattuman varassa oleva postin saapuminen saattoi aikaan epämieluisia kommelluksia. Postin lajittelu kävi tuskaisen vitkaisesti, niin että se tavallisesti saatiin vasta vuorokauden, jopa kahdenkin kuluttua saapumisestaan. Syynä ei lainkaan ollut työvoiman puute, vaan asianomaisten saamattomuus, ehkäpä suorastaan paha tahto. "Intelligenssi" kyllä sai postinsa aina kiireellisesti. Sanottiin postimestarin olleen suojelusosaston asiamiehenä. En tiedä, minkä verran puheessa oli perää, mutta kyllä hän väliin tiesi sellaisia asioita, joita ei kuule jokamiehen suusta.
Huolimattomuus postin jakelussa aiheutti monia valituksia, jotka kuitenkin aina jäivät tuloksettomiksi. Lopulta johti se ikävään selkkaukseen. Kerran keväällä v. 1915 oli postimestari luvannut jakaa postin klo 5 iltapäivällä, mikä muuten on postin aukiolo-aika kaikkialla koko Venäjän valtakunnassa. Kuitenkin pysyivät ovet visusti suljettuina, huolimatta siitäkin, että piti ottaa vastaan sähkösanomia. Sähkösanomalaitos ei tosin silloinkaan toiminut, mutta sähkösanomia otettiin vastaan postitse Tomskiin lähetettäviksi ja sieltä sähköteitse edelleen. Hermostuneet odottajat ryhtyivät lopulta ilmaisemaan tuskaantumistaan ovea kolkuttamalla. Vasta puolen tunnin kuluttua se aukeni, minkä jälkeen sukeutui pieni sananvaihto — muuten hyvin tavallinen — postimestarin kanssa. Paikalle kutsuttu pristawin apulainen laati tapahtumasta pöytäkirjan, jonka piti todentaa postimestarin omavaltainen menettely. Seuraus oli kuitenkin aivan toisellainen kuin oli odotettu. Jonkun ajan kuluttua lähetettiin kolme karkoitettua Tomskiin suorittamaan kuvernöörin tuomitsemaa kolmen kuukauden vankeusrangaistusta meluamisestaan postikonttorissa.
Hämmästys! Mistä oli keksitty juuri nuo kolme syntipukkia? Oliko ehkä heitetty arpaa?
Asiasta tiedon saatuaan menivät kaikki Narymissa silloin oleskelevat seitsemisenkymmentä karkoitettua pristawin luo ja vaativat kirjoittamaan pöytäkirjan, jossa ilmituotaisiin, että yhtä "syyllisiä" oli koko odottanut joukko. Vaatimus täytettiin ja pöytäkirja allekirjoitettiin, mutta kehenkään sen allekirjoittajista ei kajottu.
Narymin "intelligenssia" edustavat pristawi — saanut nuoremman aliupseerin sivistyksen —, tunnun rahavarainhoitaja, postimestari — molemmat käyneet kansakoulun — ja tohtori. Siinä koko hienompi väki, jonka pääasiallisena huvituksena siellä erämaan povessa on korttipeli.
Sellainen on lyhyesti kuvattuna Narymin "kaupunki", suuren karkoitusalueen keskus, jonka olemassaolosta Venäjälläkin aina viime vuosiin saakka lienee tiedetty varsin vähän. Vasta joukkokarkoitusten yhteydessä on sen nimi monta kertaa tullut mainituksi sanomalehtien palstoilla ja tuo "jumalan hylkäämä paikkakunta" on saavuttanut eräänlaisen kuuluisuuden.
Narymin seudun luonto ei tarjoa silmälle suuria herkkuja. Talvella leviää eteesi avara lumiaava, jota riittää silmänkantamattomiin. Siellä täällä vain pieniä pensaita tai havupuupyörtänöitä, jotka eivät jaksa aroa näkyvistä verhota. Siperian talvi on oikukas. Ilma vaihtelee äärettömän nopeaan. Aamulla saattaa olla ankara sumunsekainen pakkanen, joka helposti kohoaa 40° Reaumuria ja on oudolle aivan sietämätön. Sumuinen pakkasilma on niin raskasta, ettei sitä voi hengittää. Käsi suun edessä on silloin juostava naapuriin, muutoin menehtyy. Päivällä voi jo olla aikamoinen luminujakka ja illalla räntäsade. Ainoastaan kuivaa pakkasta kestää viikon, jopa kauemminkin. Se kohoaa hirmuisen kirpeäksi, ja sellaisella ilmalla outo tuskin tarkenee huoneessakaan. Siperialainen kyllä toimittaa asiansa, palelluttaa väliin nenänsä, turvautuu sellaisen pakkasen kanssa käydyn väkikamppailun perästä muutamaksi päiväksi uuninylisensä lämpimään, mutta lähtee sitten taas onneansa koettelemaan paremmin varustettuna ja paremmalla onnella.
Siperian kevättä muistin Hämeenlinnan lääninvankilan johtajan kehuneen kauniiksi. Niin suurin toivein kuin sitä ensimäisenä vuonna odotinkin ja niin ennakkoluulottomana kuin valmistauduinkin sen ihanuutta vastaanottamaan, täytyy sanoa, että odotuksissani tuntuvasti petyin. Tosin on jäänlähtö Ob-joesta varsin valtava. Äärettömällä voimalla murtaa tulviva joki jäiset kahleensa ja viillättää suunnattomia jäävuoriaan kohti Jäämerta. Se näky on mahtava katsella ja tuo ehdottomasti mieleen Topeliuksen "Jäänlähdön Oulunjoesta", mutta sittenkin siltä puuttuu jotain. Eihän ole Ob-joessa koskia, eikä ole sen rannoilla sellaista väkevän keväisen heräämisen voimaa, joka antaisi tälle purkautumiselle eloisan kehyksen.
Ja muuten: ei ole sitä iloa ilmassa kuin meillä Suomessa, ei kuulu tuhatäänien helkettä, ei pikku siipien elämänhaluista suhinaa. Siperian kevät on lauluton ja vailla elämää. Meillä Suomessa puhkeaa lehti puuhun ikäänkuin oman väkevyytensä pakosta, mutta Siperiassa tavanomaisen haluttomasti ja ikäänkuin empien syntymisensä oikeutusta. Eikä ole Siperian kedoilla väriloistoa, ei tuoksujen runsautta. Niille näyttää vallan kuin kuuluvan raskas lumivaippa. Kevät ei niille kukkia lahjoita, se jättää ne kalpeiksi ja ikäänkuin kalpeuttaan kainostelemaan.
Sitten seuraa ankara tulva, joka pariksi kuukaudeksi peittää kaikki alavat paikat — ja sellaisia siellä ovat melkein kaikki — monien virstojen laajuudelta. Kylien väestö soutaa veneillä lähimpään naapuriinkin, kaikki työt keskeytyvät, laitumelle lasketut elukat pakenevat kaukaisemmille kuiville keitaille ja elämä on kuollutta ja ikävää. Juuri niukkaan lehteensä päässeet puut seisovat latvaansa myöten vedessä ja veden alla lepääviä aroja soutavat suunnattomat sorsaparvet.