Istutaan, pannaan tupakaksi ja tarina lähtee käymään. Leonid Petrowitsh kertoo tulleensa samasta paikasta huonetta hakemaan ja nähneensä taululla minun nimeni. Sanoi ajatelleensa, ettei taida täällä Siperiassa olla muita samannimisiä, ja muuten, eihän tuo maksa mitään, jos katsomaankin menee.
— Oikean miehen tapasitkin.
— Niin tapasin, et ole vielä muuttanut nimeäsi. Siitä näen, ettet ole karkumatkalla.
— Ei, veikkonen, emme me suomalaiset sellaisiin … Me pysymme siellä, minne meidät suvaitaan lähettää… Milläs matkoilla itse olet?
— Ruunun reissuilla, veli hopea, katsoppas kirjoja!
Ja Leonid Petrowitsh veti ison tukun papereita taskustaan. Siellä oli Ivan Ivanowitsh Pljesunowille annettu passi, kuvernöörin ankara määräys kaikille läänin viranomaisille osoittaa mainitulle henkilölle kaikkea mahdollista avustusta sekä vaatimus talonpojille asettaa kaikkialla hänen käytettäväkseen kolme hevosta, päätöksen kaavoja y.m.
— Mikäs sinä sitten oikeastaan olet miehiäsi?… kysyin kaiken tuon komeuden nähdessäni.
— Lue tarkemmin. Katso tittelikin!… Maanmittarin apulainen Ivan
Ivanowitsh Pljesunow…
— Jassoo, aivan oikein. Vai sellainen herra… No, osaatko maata mitata? — kysyin minä, kun en koskaan ollut kuullut tuttavani sellaisista taipumuksistaan puhuvan, vaikka hän kyllä oli kertonut itsellään olevan varsin monta ammattia.
— Ojaa, minä osaan mitä hyvänsä, ministerin tehtävistä sepän ammattiin saakka… meikäläisen mittakaavan mukaan, — lisäsi hän unohtumattoman iloisen hymyn taas kasvoilleen levitessä.