Ja hän kertoi, miten hän maita jakaa, miten se on tarkkaa työtä ja miten on sentään toista ajaa komealla kolmivaljakolla kuin istua Narymin pöksissä mahorkkaa käryyttämässä.
— Nyt minä olen hänen korkeutensa, eikä kukaan uskalla sanoa sinuksi. Se valta kuuluu nyt minulle. On se sentään mukavaa lakata olemasta sylkykuppina ja ruveta itse sylkemään.
— Et suinkaan sinä sentään sylje.
— En toki, tiedäthän sinä minut. Kyllä me ukkojen kanssa sovitaan ja maa tulee jaetuksi täsmälleen, vaikkei sitä niin tuuman päälle otetakaan.
Minua rupesi ihmetyttämään. Kuinka on tämä mahdollista, äskeinen valtiollinen karkoitettu, jolla ei vapaaksi päästyäänkään koskaan ole valtiollista luotettavaisuutta, yhtäkkiä valtion virassa. Venäjällähän otetaan urkkijoitten avulla tarkka selvä miehestä, ennenkuin hänelle virka annetaan. Minä en malttanut olla kysymättä tätä seikkaa maanmittarilta itseltään.
— Pian se meillä käy. Sattui olemaan tuttu maan mittari ja hän otti asian järjestääkseen. "Mikä pannaan nimeksi?" kysyi hän. — Pannaan vaikka Pljesunow. — Ammattitaidon vakuutti maanmittari ja asia oli valmis muutamassa päivässä. Tämä on rajattomien mahdollisuuksien maa, tämä Venäjä!
— Eikö kukaan epäile sinussa entistä karkoitettua?
— Johan nyt! Leonid Petrowitsh Serebrjakow, valtiollinen vanki, on toistaiseksi kuollut, apulaismaanmittari Ivan Ivanowitsh Pljesunow elää ja jakaa talonpojille maita. Pahinta vain, että näin kaupunkipaikoissa kohtaa entisiä tovereita, joista yksi huutaa Mihail Feodorowitshia, toinen Pavel Konstantinowitshia, kolmas Nikolai Stepanowitshia ja neljäs vielä jotain muuta. Sitä on pitänyt olla niin monena eläessään.
Hetken kuluttua lähti Leonid Petrowitsh Serebrjakow, alias Ivan Ivanowitsh Pljesunow siirtolaishallitukseen ja kuvernementtivirastoon tekemään selvää matkoistaan.
Olinpa aivan unohtaa sanomalehtimies Grigori Filippowitsh Semeshkon. Hänet oli jokseenkin samanaikaisesti minun kanssani karkoitettu Kiewistä, missä oli ollut erään paikkakunnan lehden aputoimittajana. Hän oli vilkas, kekseliäs, oikea reportteri ja käytti puheessaan kotipuolensa Ukrainan murretta. Syntyperältään oli hän kasakka, eikä koskaan unohtanut liittää tätä kansallisuusmerkintää monilukuisten viranomaisille lähettelemiensä anomusten ja valitusten alle. Hän kirjoitteli paljon karkoitettujen elämästä puoleentoistakymmeneen venäläiseen sanomalehteen. Hänellä oli hyvä tietolähde, pristaw, jonka kanssa hän oli aluksi varsin hyvissä väleissä. Välit kuitenkin myöhemmin rikkoutuivat ja Semeshko kirjoitti Tomskin läänin kuvernöörille ja oikeushovin prokuraattorille aivan tolstoilaiseen malliin ”minä syytän” -kirjelmän, jossa sekä Tomskin kihlakunnan ipsrawnikkaa että Narymin pristawia vastaan esitettiin raskauttavia asianhaaroja lahjusten ottamisesta, kiristämisestä y.m.