V. 1916 kevättalvella sai Grigori Semeshko vastauksen pitkän aikaa varemmin silloiselle sisäasiainministerille ruhtinas Shtsherbatowille lähettämäänsä anomukseen, jossa hän pyysi lupaa matkustaa ulkomaille, koskapa hän kerran Venäjällä oli vaarallinen henkilö. Vastaus oli myöntävä, ja Semeshko ryhtyi valmistelemaan matkaa. Ennenkuin hän oli matkakunnossa, saapui Tomskin kuvernööriltä määräys hänen siirtämisestään Kainskin kihlakuntaan. Silloin tuli miehelle kiire, hän kokosi oitis tavaransa ja lähti Japanin kautta Amerikkaan, jossa lienee vieläkin.
Siinä muutamia Narymin aikaisesta ensimäisestä tuttavapiiristäni. Paljonhan niitä tulisi, jos kaikki luettelisi. Siinä joukossa oli sekä vanhaa että nuorta, vanhin valtiollinen karkoitettu oli jo yli viidenkymmenen ja nuorin siinä kahdeksantoista korvilla. Monella oli Narym jo toinen, muutamilla kolmaskin karkoituspaikka. Parhaimman miesikänsä olivat muutamat saaneet virua karkoituspaikoilla. Se oli heille jo totuttua elämää, ehkäpä he vapaudessa olisivat tunteneetkin itsensä oudoiksi ja saamattomiksi.
Toisen karkoitettujen ryhmän muodostivat rikolliset, etupäässä varkaat. Heitä oli verrattain paljon, useimmat kokeneita ammatissaan ja moneen otteeseen linnassa istuneita. Venäjän laissa on erityinen osasto, joka sisältää toimenpiteitä rikollisuuden torjumiseksi. Sitä on aina sovitettu varkaisiin, jotka ovat joutuneet epäluulonalaisiksi, mutta joita ei ole saatu syyllisiksi todistettua. Tämän lain mukaan varkaat, huligaanit ja irtolaiset karkoitetaan Siperiaan määräajaksi "parantumaan" aivan samoin kuin valtiollisesti epäluotettavatkin. Sotatilan aikana oli heidänkin joukkonsa tavallista runsaampi.
Sitten oli vielä epämääräinen aines, jonka keskuudessa oli vaikka mitä. Valtiolliset ja varsinaiset rikolliset tiesivät toki edes osapuilleen karkoituksensa syyn, mutta tuo kolmas karkoitettujen ryhmä, joka oli enemmistönä, ei tavallisesti aavistanutkaan mistä syystä oli näin käynyt. Useat heistä oli lähetetty karkoituspaikalle vakoilusta epäiltyinä, mutta sellaisen syytöksen täytyi olla joko keinotekoinen tai tavattoman typerä. Edellä on jo mainittu eräästä "vakoilijasta", joka ei voinut kävellä. Sellaisia oli useampiakin, senlisäksi vielä järjenlahjoiltaankin heikkoja.
Mainitunlainen syy oli saattanut Siperian kolkoille perille m.m. erään kahdeksanyhdeksättä vuoden vanhan ukon, joka oli melkein sokea ja umpikuuro. Ensimäisen hyökkäyksensä aikana Puolaan olivat saksalaiset majoittuneet väkisin hänen tölliinsä; minkäpä hän heikko vanhus oli voinut aseelliselle voimalle. Saksalaiset oli ajettu takaisin, venäläiset tulleet tilalle, vanginneet ukon ja karkoittaneet hänet vakoilusta epäiltynä Narymiin.
Samoin oli muuan kahdentoistias poikanen joutunut vakoojan kirjoihin siitä, että oli lapsellisuudessaan kokoillut luoteja taistelukentältä, jonka pakosalle ajetut saksalaiset olivat heittäneet. Saaliistaan oli poikanen valanut luoteja omaan pahanpäiväiseen luikkuunsa, ajatellen sodan loputtua ruveta metsänkävijäksi. Jonkun aikaa tapahtuman perästä oli hänen luokseen saapunut venäläinen sotilaskomennuskunta upseerin johdolla, vanginnut pojan ja lähettänyt vakoojan passilla Narymin alueelle. Lapsukainen ei koko puolentoista vuoden karkoitusaikanaan saanut mitään tietoa vanhemmistaan, jotka murheen murtamina olivat jääneet kotia.
Tällaisia "vakoilijoita" ne poikkeuksetta olivat, ne sadat, tuhannet, joiden nimeä tahraamaan moinen häpeällinen leima oli lyöty. Tuskinpa olisi koko suuresta joukosta löytynyt yhtään ainoata oikeaa vakoojaa; sellaiset oli hirtetty.
Narymissa sai kuulla niin monta kummallista kertomusta ja nähdä niin monta viranomaisille jätettyä anomusta, joissa esitettiin mitä omituisimpia karkoituksen syitä, että jo niistä yksistään voisi kirjoittaa kokonaisen kirjan. Kaikkia ei kuitenkaan tullut muistiin kirjoitetuksi ja muistiinpanoistanikin hävisi eräs vähemmän huolellisesti piiloitettu osa kerran santarmien toimeenpanemassa kotitarkastuksessa. Muutamia tapauksia sentään voin kertoa. Ehkä nekin osaltaan vakuuttavat, ettei karkoitusrangaistus ollut kohdannut kovin pahasti syyllisiä. Kaikki tietoni perustuvat näkemiini asiakirjoihin.
Erään rintamassa palvelevan upseerin rouva oli karkoitettu siitä syystä, että oli seurassa, jossa oli joukko ylhäisiä sisäministeriön virkamiehiä, haukkunut saksalaisia. Ehkä oli muuan herrasmies, joka turhaan oli koettanut rouvaa mielistellä, kostanut kääntämällä tämän puheet päinvastaisiksi, vai olisiko virkamiesten tunnettu saksalaisystävällisyys saanut kolahduksen?
Eräässä liettualaisessa kaupungissa oli santarmi yrittänyt vietellä muutaman leskirouvan seitsentoista-vuotiaan tyttären. Kun hän ei ollut tytön suhteen onnistunut, oli hän iskenyt silmänsä äitiin, joka vielä oli kukkea ja hyvin säilynyt nainen. Tältäkin taholta oli tullut rukkaset. Silloin teki santarmi ilmiannon ja molemmat vastahakoiset karkoitettiin.