Siperiassa näkyivät olevan hyvin tavallisia kahdeksan virstan matkat, koskapa kohta Narymista lähtiessämme vakuutti kyytimies, että tässä on taloja aina kahdeksan virstan päässä, jos niinkuin haluttaisi teetä hörpätä lämpimikseen. Meitä ei kuitenkaan haluttanut, vaan päätimme ajaa suoraan Ilinon kirkonkylään, jonne kyytimiehen vakuutuksen mukaan oli täsmälleen kolmekymmentä virstaa eli neljä kahdeksan virstan mittaista talonväliä. Minä kyllä en ollut kyytimiehen kanssa aivan samaa mieltä, minusta kun hänen laskutapansa näytti hiukan epätäsmälliseltä, mutta hän pysyi jyrkästi mielipiteessään ja lopulta minunkin täytyi uskoa häntä. Minkäs sille teet, maassa maan tavalla. Matkatoverini, joka nähtävästi oli perehtyneempi siperialaisiin laskutapoihin, hyväksyi tinkimättä kuskin mielipiteen.
Maisemat eivät Narymista pohjoiseen päin lainkaan eroa siitä yleisestä tyypistä, jonka huomaa kohta Tomskin kaupungista lähtiessään. Tie puikkelehtii välistä pienessä pensasmetsässä, laskeutuu joelle ja taas nousee metsään, joka kaikkialla on yhtä vaivaista. Väliin taas joutuu arolle, joka leviää lumiaavana silmänkantamattomiin. Silloin on erämaatunnelma täydellinen, turhaan hakee silmä korkeampaa paikkaa levähtääkseen. Sitä ei löydy, ainoastaan jossain silmän saavuttamattomissa häämöittää ikäänkuin sininen sauhu, saatat helposti arvata, että siellä alkavat ikimetsät kymmenien virstojen päässä.
Mutta ihmisasunnot Narymin pohjoispuolella ovat erilaiset kuin etelämpänä ja itsessään Narymissa. Rakennustyyliltään ne kyllä eivät eroa lainkaan, mutta karjarakennukset ovat ihmisasunnoista kauempana, joten pihan puhtaus on silmäänpistävä. Jo Ilinon kirkonkylässä huomaa eroituksen. Muutamissa taloissa on sangen siisti pihamaa ja karjapihatto eri ryhmässä pihan perällä. Sisäänastuessakin huomaa heti, että siisteydelle annetaan täällä enemmän arvoa. Huoneet ovat ylipäänsä suuret ja valoisat, kalustus parempi ja todistaa suurempaa huolellisuutta. Ilinon kylässä on kuutisenkymmentä karkoitettua, joista kymmenkunta valtiollista, loput hyvin epämääräistä väkeä: salakuljettajia, varkaita sekä joukossa muutamia vakoilusta epäiltyjä ja turkkilaisia sotavankeja. Ilinossa ei vielä osata kiskoa hintoja sellaisia kuin Narymissa, joten karkoitettujen toimeentulo siellä on helpompaa kuin "pääkaupungissa".
Kylässä on noin 900 asukasta, jotka, kuten yleensä Pohjois-Siperiassa, elävät jokikalastuksella. Eräs Ob-joen haara johtaa uomansa kylän lävitse ja päivät päästään näkee siellä miehiä kuokkimassa kala-avantojen äärellä. Valittivat vain Ilinon pakolliset asujamet, että kalaruokaan kyllästyy pian ja väliin saavat he kuitata monia aikoja laihanlaisella ravinnolla, kun kala ei maita, eikä lihaa saa ostaa. Paikalliset asujamet eivät näet teurasta paaston aikana. Kun eivät kerran itse syö, pakoittavat karkoitetutkin paastoamaan.
Ilinosta illansuussa lähdettyämme ajaa kituuttelimme taas tavanmukaista kahdeksan virstan taivalta minun mielestäni liian kauan. Jopa niin, että yllätti säkkipimeä ja senlisäksi vielä sakea lumipyry. Kadotimme oikean tien ja ajauduimme joillekin heinäteille, jotka veivät meidät yhä kauemmaksi pikku kylästä, jonka tulen tuikkeen kerran näimme, mutta pian taas kadotimme näköpiiristämme. Ei ollut hauskaa harhailla sakeassa lumituiskussa ja pimeässä yössä äärettömällä arolla. Väkisinkin siinä johtui mieleen kertomukset Siperian susilaumoista. Mutta kyytimies, jolle huomautin mahdollisuudesta joutua susien illalliseksi, vastasi yksikantaan, etteivät ne ensiksi meitä syö, hevonen niille on herkullisempi. Laiha lohdutus, mutta menihän sekin paremman puutteessa.
Vihdoin parin tunnin harhailun perästä löysimme saman tien, jota olimme tulleet ja sitä myöten osauduimme Mesjurkinin jurtille, jotka ennen ovat olleet ostjakkien hallussa, mutta sittemmin joutuneet terveemmän ja voimakkaamman venäläisen väestön asuttaviksi. Nimi jurtat on jäänyt ostjakki-aikakaudelta, nyt voisi paikkaa paremmin nimittää kyläksi. Siinä ei ole kuin kolme taloa. Sellaisia pieniä asuttuja paikkoja ei Narymin eteläpuolella monasti tapaa. Pohjoiseen Narymista ne sensijaan ovat hyvin tavallisia. Niitten asujamisto on nähtävästi köyhempää, mutta puhtaus heidän majoissaan on mallikelpoinen. Ihmeekseni huomasin, että yösijaksemme valitsemamme talon naisväki kohta meidän saavuttuamme vetäytyi viereiseen huoneeseen ja palasi hetken kuluttua puhtaissa pukimissa. Sinne oli siis kulttuuri ehtinyt lennättää sytyttävän kipinänsä.
Uskonnollisuus on Siperian kansan keskuudessa sangen harrasta, mitä ulkonaisten menojen noudattamiseen tulee. Jumalankuvia on kaikkialla, yksin puodeissakin, joihin tullessaan ostaja aina ristii silmänsä, multa kohta sen tehtyään tinkii kauppamiehen kanssa aivan toisen herran nimeen. Kaikki toimitukset jumalankuvan edessä suorittavat siperialaiset moitteettoman perusteellisesti, joskin pian taas puheeseen livahtaa sangen usein kirosana, joka tosin ei heidän suustaan lähde niin mojovana kuin suomalaisten hyvin tunnetut voimasanat.
Meitä pitivät talon asukkaat suorastaan pakanoina huomatessaan meidän hyvällä halulla pistelevän poskeemme paistettuja metsäkanoja, jotka toverini emäntä oli matkaeväiksemme säälinyt. Minä kyllä selvisin selittämällä, etten ole oikeauskoinen, mutta toverini jäi sitä huonompaan valoon, koska hän oikeauskoisuudestaan huolimatta popsi lihaa paaston aikana. Muuten voin huomauttaa, että toverini on hengellisen seminaarin käynyt, joten hän ei ainakaan pysty tietämättömyyttään syyttämään.
Siellä Mesjurkinin jurtilla minä myös tapasin Siperian ”valistuneen” maaseudun edustajan. Meidän matkalaisten piti nimittäin sangen tarkoin selittää kotiseutumme ja sukujuuremme ja tulin siinä minäkin maininneeksi olevani kotoisin Suomesta. Talonväki joutui ymmälle, mutta silloin riensi apuun perheen Ilinon kirkkokoulua käynyt poika. Hän sanoi topakasti, että kyllä tiedetään sellainen maa ja kansa. Maa on jossain Jäämeren rannikolla ja kansa tunguusien läheinen sukulainen. Sitä hän vain ei voinut käsittää, miksi minä en ollut puettu poronnahkoihin, kuten tunguusit, joita niillä mailla usein näkee. Muutenkaan en minä, kuulemma, tehnyt lähimainkaan niin villiä vaikutusta, kuin pitkätukkaiset ja kulmikaskasvoiset tunguusit. Itse hän sentään keksi selityksenkin. Arveli, että minä kaiken todennäköisyyden mukaan olin asunut paljon Venäjällä, josta olin saanut europalaisuutta ulkonäkööni.
Minä yritin selittää, että sinne meidän kaukaiseen Suomeemmekin on eksynyt joitakin sivistyksen rippeitä, niin ettei meidän tarvitse Venäjälle sivistysmatkoja tehdä, ja että me jo kauan sitten olemme hylänneet poronnahat. Nähtävästi luuli hän minun kuitenkin aikovan häntä pettää ja jäi kun jäikin siihen uskoon, että minä olin ainoa poikkeus, muut suomalaiset olivat kuin olivatkin tunguuseja. Enkä minä tainnut mitään, minun oli mahdotonta järkyttää Ilinon koulumestarin laskemaa valistuksen perustusta.