— Kyllä, kyllä, — ääntää joku epävarmasti, mutta komisario muljauttaa vihaisesti äännähtäjään ja komentaa:
— Näyttäkää nyt meidänkin pojat, että on sitä meilläkin…
— Ei tee meiltä kukaan tuota temppua, — kuuluu nyt jo varmemmin.
— Siinä sen nyt näette, kyllä meillä voimaa on, jos tarvis tulee.
— No, käykää sitten kiinni, jos haluatte, — murahtaa komisario ja menee tiehensä.
Voimistelunäytös on suoritettu, rauha on maassa istutaan taas ja murjotetaan, ei tahdo olla minulla ja noilla toisilla yhteisiä asioita.
Tulevat omaiset. Heille on sallittu "audienssi", Siinä vanha äiti, joka on sähkösanomalla kutsuttu saattamaan ainoata poikaansa Siperiaan. Kadotti samalla hetkellä puolisonsa Tuonen virran tuolle puolen ja lapsensa vankilaan. Toivoi ainoan lähimmän veriheimolaisensa pääsevän pois juuri sinä päivänä, mutta pettyi. Sai tulla saattamaan häntä matkalle, jonka loppua ei kukaan voi edes aavistaa. Siinä pikku poikaset äitineen. Vanhempi puhuu Siperiasta, jota hän on kuullut mainittavan, ja kysyy: — Meneekö isä nyt sinne Siperiaan? — Siperia lasten suussa. Ajan merkki! Entä pikku Esko, joka juuri ottaa ensimäisiä horjuvia askeleitaan poliisikamarin permannolla ja sopertelee ensimäisiä epäselviä sanojaan. Jätin hänet sylilapsena, lähtiessäni kesäasunnoltani päivämatkalle kaupunkiin, mutta pitempi tulikin siitä matkasta. Nyt on päästy vasta ensimäiseen virstantolppaan, tiettyä takana, edessä outoa.
Omituinen sattuma. Kun ensimäinen poikani oppi puhumaan, istui isä vankilassa. Tosin silloin lyhyen ajan, mutta kumminkin siksi kauan, että tuo mielenkiintoinen aikakausi lapsen elämässä ehti loppuun kulua. Olin päättänyt tarkoin seurata tämän murroskauden kulkua toisen poikani elämässä, mutta toisin oli kohtalo määrännyt: minun oli määrä kadottaa koko hänen kehityksensä näkyvistäni. — Suokaa anteeksi, hyvät lukijat, että alkuvauhdiksi puhun niin paljon omista asioistani, lupaan myöhemmin olla ulkokohtaisempi.
Tulivat sitten tuttavat, nimittäin ne, jotka herra ylikonstaapeli suvaitsi laskea sisään. Kaikki eivät saaneet armoa. Mikä toi karamelleja, mikä hedelmiä, ken savukkeita. Toimitustoveri — nyt jo vainaja — innokas sikaarimies, tuo viisikymmentä kappaletta mielitavaraansa. Ne kiinnittivät myöhemmin monta kertaa puoleensa vartiosotilaitten huomion, ja välistä auttoivat pulastakin, mutta siitä aikanaan.
Ja jokainen, joka kättäni jäähyväisiksi puristi, puhui tähän tapaan: "koetahan nyt jotenkin tulla toimeen"; "eiköhän tuolla mitenkuten menetelle, jos terveenä pysyy" ja "jos tulet takaisin, niin tehdään sitä ja sitä". Kukaan ei lausunut tervettä: "näkemiin ja pian takaisin". Itkettiin ja vetisteltiin ja valitettiin kohtalon kovuutta. Vieläkin muistan päivänselvästi, miten eräs työläinen ojensi kaksimarkkasen — ehkä viimeisensä — pyytäen itkien juomaan sillä rahalla vaikka teekupposen vanhan tuttavuuden muistoksi. Jokaisen mielessä tuntui kangastavan sama musta käsitys Siperiasta: se ottaa uhrinsa, miehen surma se on.