Minä repäisen halki nenäliinani ja kietaisen sen toverini sormeen.
Sitten lähdemme ulos viimaiselle kadulle.
Me odotimme vilkasta liikettä, kansankokouksia, keskusteluja suurista tapauksista, mutta mitään semmoista emme nähneet, Kainsk oli melkein kuolleempi kuin ennen. Nähtävästi ei kukaan tiennyt mitään, tai jos tiesikin joku, niin ei välittänyt. Ehkäpä ei moni ymmärtänytkään, mitä on vallankumous ja vapaus.
Me kiirehdimme uprawaan — kaupunkihallitukseen. Siellä näytetään taas sama sähkösanoma, jonka toverini oli jo nähnyt. Siitä on putoillut pois sanoja pitkällä matkalla, mutta alla on selvästi: duuman toimeenpaneva komitea, Rodsjanko, ja ylhäällä seisoo: virallinen.
— Hyvänen aika, miksi te ette naulaa julistuksia katujen kulmiin, että väestö saisi tietää tapahtumista?
— Voineeko noihin tietoihin luottaa, — vastaa kaupunginpää haukotellen.
Ja sihteeri lisää varmasti:
— Mitä lienevät siellä duumassa taas tyhmyyksiä tehneet. Johan näistä nyt oikein ilmoittelemaan…
Me tenäämme vastaan, sillä huomaamme, etteivät enemmän kaupunginpää kuin hänen sihteerinsäkään ymmärrä lainkaan, mitä on tapahtunut. Mutta se ei auta, he pysyvät lujasti mielipiteessään: ei kannata ilmoitella, joutavia duuman juonia vain.
Tulee paikalle lisää "kaupunginisiä". Kaikki vilkaisevat sähkösanomaan, viskaavat sen pois käsistään ja hymähtävät itseviisaan näköisinä. Joku nauraakin makeasti.
— Kaikkea ne keksivätkin… ministerit vangitut… eipä hullumpaa…