Oma kieli, tutut asemanimet, joka ihminen kuin läheinen sukulainen, jonka kättä tekee mieli puristaa. Täytyy puhua jokaisen kanssa, rupatella oikein sydämensä halusta.
Aika lentää kuin siivillä. Väsymys tuntuu, mutta ei sovi levähtää, jäisi vielä joku jutteluttamatta, ehkä joku asema näkemättä. Ei toki, hyväinen aika … ei saa…
Tämäkin juna myöhässä. Olkoon… olkoon, ei tee mitään, katselemista riittää. Riihimäelläkin on niin paljo tuttavia, jokaisen kanssa täytyy puhua. Jokaisella on kyseltävää ja jokaiselle pitää vastata.
Eikä ole muuttunut mikään, kaikki ennallaan. Lopulta tuntuu kuin olisi kaikki nuo ihmisetkin eilen tavannut ja heidän touhujaan katsellut.
Ja kuitenkin… kaksi vuotta kahdeksan kuukautta poissa ihmisten ilmoilta…
Hämeenlinna!…
Heikot jalat tuntuvat, pettävän… Mutta niihin palaa tarmo taas… täytyy palata…
"Tää on viimeinen taisto…"
* * * * *
"Kuule kuinka soitto kaikuu…"