— Tuleppahan eukko, nii' otetaam myökiip pien' pyöräys tuossa nuorten ringissä!
— Niät se sen, mittee vehtoo vanaha mies… — Justiina koetti estellä, mutta lähti vaan mukaan, ja hyvät pyöräykset ottivatkin.
Se Tuavetin temppu oli kuin merkki toisille äijille, ja niin ne hakivat omansa toinen toisensa perään, ja siellä heiluivat kohta miesten leikkotukat valoisassa juhannusyössä, ja eukkojen harmaa ja musta sekoittui somasti tyttöjen juovikkaisiin nuttuihin.
Kun tämä vanhojen piirileikki alkoi, oli Luvellahen Alapetti ottanut
Sukslevän Emmaa kädestä ja johdattanut hänet lehtoon sammalmättäälle.
Ei ollut Alapetti sanonut sanaakaan, ei pyydellyt eikä pokkuroinut, oli
vain juohattanut sinne pehmeälle mättäälle istumaan, mutta eipä ollut
Emmakaan vastustellut.
Siinä he nyt istuivat rinnan, mutta ei tahtonut vieläkään puhe luistaa, vaikkei ollutkaan muita kuulijoita kuin kesäinen yö, eikä sekään kuulemiaan kylälle kerro. Emmasta tuntui nyt, että hän kyllä kykenisi haastelemaankin, mutta kun ei tuo Alapetti, kavaljeeri, puhu, niin eihän hänen passaa alkaa, kainon tyttöihmisen.
Vihdoin Alapetilta lakkasi se ainainen etominen sydänalasta ja hän sanoi verkalleen:
— Niij jotta kertojko se Maijasstiina ne terveykset?
— Kyllä se kertoj, kiitoksia vua' itelles, — lähti Emmalta niin herkästi, ettei toki uskonut olevan näin helppoa puhella silloin, kun hän tullessa otti Alapettia kädestä, eikä vielä silloinkaan, kun hän ensimmäiseen tanssiin meni Alapetin kanssa.
Sitten kului taas kotvan aikaa. Kumpikin katseli syrjään, pois päin toisestaan, Alapetti veteli heinänkortta huuliensa välitse, ja Emma nypelöi puolukan vartta omalla puolellaan. Olihan siinä jo niin paljon sanottukin, jotta mitäpä tästä enemmästä yhdellä kertaa.
Kuuluivat jo suksleväläiset tekevän lähtöä kokolta ja haikailevan
Emmaa, kun Alapetti sai taas sanoiksi: