No niin, Sukslevässä elettiin kuin ennenkin. Heinänteko ei ollut vielä alkanut, eikä sitä oikeastaan sopinut ennen heinärippiä aloittaakaan, vaikkapa heinä olisikin kasvunsa kasvanut ja ilmoja olisi ollut. Ei näet katsottu olevan onnea semmoisella ripittömällä heinänkorjuulla. Tänä vuonna tuo oli heinä joutunut hyvissä ajoin, ja kyllä kättä syyhytti siltä paikalta, jotta oksi ollut tartuttava viitakkeen varteen, mutta ei se nyt passannut. Siitä olisi rovasti saattanut sanoa, että »minä olen kuullunna, että sinä Taavit Tarvainen olet tehnynnä niitä heiniä, etkä ole Herran pyhällä ehtoollisella käynynnä», ja se olisi, rovasti, voinut lukea siitä hyvinkin kovan tuomion. Onhan tuo jo ensi pyhänä heinärippi, niin jotta kyllä kaiketi tämä Tuavetti Tarvainen kestää vielä tämän viikon, ja sitten se saa tuppi ruveta heilumaan niinkuin hengenhädässä. Kestää, kestäähän tämä Tarvainen.
Tässä nyt on vielä semmoista väliaikaa, vääntelee häntä noita kiviä pois pellolta, sopiipahan niittenkin sijalle jokin jyvänen sitten, kun tulee kylvön aika ja sopimaan pannaan. Akkaväellähän ne ovat aina omat touhunsa pihasalla, niillä on sitä näppityötä ja hypeltämistä, ja nyt siellä on se Maijasstiina Poutiainenkin keträämässä.
Keträsihän se Maijasstiina, ja muu vaimoinen väki teki minkäpähän mitäkin. Nyt olivat leppäpösyläisiä taittamassa talveksi lampaitten ruuaksi piika ja emäntä, Emman olivat jättäneet puolisesta huolehtimaan.
— Lähempähäv vähä oekajsemmaan selekeen, — oli emäntä Justiina sanonut metsään lähtiessään. — Seon nyt tuo leppä parraalla lehellä, männään tuan piikapalavelijan kansa riipajsemmaav vähäl lampaille evästä.
Muutahan sillä ei ollutkaan tällä emäntä Justiinalla mielessä kuin koettaa vaan aikanaan tehdä nämä talon työt, eikä sitä yhden vaimoisen eläjän päässä tarvitse muuta ollakaan. Sitä on tässä talon emännän toimessa virkaa ihan tarpeeksi. Mutta isäntä Tuavettia painoi se kupernyöri-kysymys, niin jotta huomaakohan tuo sen portin ja kysyyköhän vallesmannilta, että kuka mahtaa olla tämän talon isäntä, kun noin siistinä pitää talonsa ja porttinsakin on punannut. Kun se sen verran oksi kysynyt, niin kyllä vallesmanni sitten olisi selittänyt, että sillä on tällä Taavit Tarvaisella ansioita muikkukannankin istuttamisessa tähän Hirvijärveen, jonka kuvetta herra kupernyöri nyt suvaitsee ajaa tämän halvan vallesmannin rinnalla. Siitä tulisi vähin kunniaa molemmille, sekä vallesmannille että tälle Taavit Tarvaiselle.
Se oli näet tapahtunut niinikään, että tämä Tuavetti oli vuosia kymmenen taaksepäin hakenut Poijakselan Lemetti Huttus-vainaan kanssa muikkukannan Rasvangilta Kallion koholta ja istuttanut sen tähän Hirvijärveen. Se Lemetti oli ohut kova muikunsyöjä, ja eikähän se muikku pahaa tehnyt kellekään, ja se oli sitten sanonut tälle Tuavetille, että kyllä ne nyt laitetaan muikut tähän omaan järveen, jottei tarvitse aina Rasvangille asti nuottaansa kulettaa. Ja haettuhan ne oli muikut. Sillä oli vielä Lemetti-vainaalla omat pienet taikansakin, eikä se kala kuulemma ihan ilman taikoja istuunnukaan, se on näet taidolla kuleteltava. No niin, olivat Lemetin kanssa ottaneet viidentoista kannun vaskisen kattilan, sen oli Lemetti vuorannut sammalilla ja sitten pannut mustan silkkihuivin pohjalle, ja siihen oli silkin päälle otettu muikut omine vesineen. Hyvin olivat eläneet Hirvijärveen asti, ja tuolta Vorrin hietikolta ne oli sitten laskettu uimasilleen. Ketterästi olivat lähteneetkin syväystä kohti, mutta samalla oli ilmestynyt siihen ahvenparvi hietikon reunaan ja puittanut muikkujen perään. Lienevät arvelleet ahvenet, jotta mikäs uusi kala nyt uitaksen tässä Hirvijärvessä, katsellaanpahan vähän, jotta passaisiko tuo eineeksi.
Sinne ne menivät muikut, mutta ei niitä ole sen perästä Hirvijärvessä näkynyt, vaikka määhnämahoja olivat, juuri kudulle valmistuvia. Olisivatko ne ahvenet, halavatut, syöneet sen siemenen, vai eivätkö nuo vielä olisi ehtineet vuosikymmenessä sikiintyä niin paljon, jotta itsensä ilmoittaisivat? Olkoonpa nyt miten tahansa, mutta kyllä on koettanut Tuavetti vallesmannille ja vähin muillekin ääntä pitää, jotta hän se muikkukannan Hirvijärveen toi ja kyllä se sieltä näytäksen, kunhan kerkiää. Saisi tuon nyt kuulla se kupernyörikin, kun kerran tästä kautta kuuluu kulkevan.
Ne olivat niitä Tuavetin huolia. Emma-tyttärellä olivat myöskin omat asiansa, joissa oli nuorelle mielelle ihan kylläksi. Oli semmoinen kumma ajatus ruvennut vatvomaan tuolla sydänalassa, vai missä hän oikeastaan lie se ajatusten asuinpaikka tässä ihmisen ruumiissa, että se Luvellahen Alapetti on sentään muita poikia parempi ja että oli sen kanssa ollut lystiä juhannuskokolla, varsinkin siellä lehdossa. Se oli katsonut kyllä pois päin, eikähän tuo ollut kohti katsonut Emmakaan, vaikka vähin mielikin oli tehnyt, mutta niin oli somasti jäänyt Emman mieltä etomaan se katse, ihan kuin olisi ollutkin suoraan silmiin suunnattu. Ja kun se Alapetti sitten vielä oli kysynyt, että tuletko heinäripille, eikä hän, Emma, ollut osannut antaa suoraa vastausta, niin siinähän se oli pahin mutka. Tietysti Alapetti miehisenä miehenä ja täyteen ikään päässeenä kykenee itse päättämään tulemisensa ja menemisensä, mutta päätäppähän tämä Emma, tyttönen ihminen, ja vielä nuori. Saattaa isä hyvinkin määrätä hänet kotilaiseksi, niinkuin oli määrännyt joskus tuonnoisina vuosina. Ja jos hän ei nyt pääse ja se Alapetti sitten tulee aittaan, niin mitä sille sanot hyväkkäälle. Eikä sitä voisi olla päästämättä, sillä kun on siihen vähän niinkuin oikeuskin.
Niin, niin se vaan tuntuu Emmasta, jotta kyllä se isä heittää hänet kotilaiseksi, kenenkäpä se muunkaan. Piikapalvelija nyt ei kuitenkaan jää, sille kun on pestissä luvattu kaksi rippipyhää vuodessa, ja kyllä se tämän heinäripin pitää. Silloin on näet kansaa kirkolla enemmän kuin muulloin. Ja naisellisen kotilaisen tässä pitää olla, jos sattuvat näet kirkolla viipymään yli iltalypsyn, vai minkä tautta tuo isä niin tahtonee? Kun uskaltaisi pyytää tuota Maijasstiinaa, saattaisihan hän, vanha ihminen, yhden heinäripin menettää, kun ei sillä ole heinäntekojakaan, omia enemmän kuin vieraitakaan. Kun rohkenisi, mutta jos se arvaa, että hänellä, Emmalla, on kytö sen Alapetin perään!
Se oli sellainen pulma, se ensipyhäinen, ettei Emma tiennyt, miten olla sen kanssa.