Hegelin on se tiedettä, siin' on kirjojen viisaus. — Tajusin, kosk' olen älykäs ja mulla soittohon taipumus.
KEHITYSTÄ.
Jo liekö luonto kehnontunut, perinyt viat ihmisten. Niin näyttää, — kukat, eläimetkin käy valhesuulla jokainen.
Korean narrin kanssa lilja se liehuu, tuoko siveää? Myös perho suukoin huikentelee, jo unhoon viattomuus jää.
Ja orvokinkaan kainoutta en takaa, pikku kukkanen se kiemaellen kietoo, tuoksuu, ja maineeseen on kaiho sen.
Mä epäilen, jos satakieli tunteistaan laulaa, eikö vaan viserrä, itke, liioittele se yksin tottumuksestaan.
Pois totuus pakenet jo maasta ja uskollisuus häviät. — Ja joskin koirat liehuu — haisee kuin muinen, nekin pettävät.
AATAMI ENSIMMÄINEN.
Sä laitoit taivaasta santarmin, mi kantoi miekkaa vihan, mun paratiisista hääti pois, se julma, armotta ihan.
Nyt vaimoineni mä vaellan ja etsin eloa uutta. Toki nautin jo tiedon hedelmää, sit' et taida sä enää muuttaa.