He kysyvät, kuinka voinen,
Its' yhtenä huudahtain,
Ett' en ole muuttunut lainkaan,
Pait ett' olen kalvas vain.
Ma tiedustin tantit ja mummot
Ja voimiset muidenkin,
Myös kuin voi pienonen penttu,
Tuo haukuin vienoisin.
Kun vointia nainehen kullan
Käyn viimeksi urkkimaan;
Saan ystävällisen vastuun,
Ett' oli hän viikoillaan.
Ja onnea toivotin silloin
Ja sievästi sammalsin,
Ett' oisi he hyvät ja hällen
Veis terveitä tuhansin.
Mut siskonen välihin huusi:
"Mun penttuni, kiltti niin,
Tuli suurena hulluksi aivan
Ja Rheinihin heitettiin."
Tuo pieni on ilmetty kulta,
Jos lainki hän naurahtaa;
Sama silmien isku on hällä,
Joka mun niin kurjaks' saa.
Sa kaunis saaren neito,
Tuo venhees rantaan vain;
Käy luoksein, ailakoimme
Nyt tässä rinnattain.
Pääs sydämellein paina,
Miks' noin sa arkailet?
Eip' ole pelkoon saaneet
Sua meren lainehet.
On sydämeinkin meri
Luoteineen, vuoksineen,
Myrskyineen, mutta kauniin
Myös pohjahelmineen.
Mustiin pilviin peitettyinä
Nukkuu jumalien joukko.
Kuulen, kuinka kuorsailevat.
Meitä uhkaa aallonkouko.