Neljännestä vaille vuosisata on jo kulunut siitä kuin tämä nuoren Heinen laulu ensimäisellä uutuuden viehätyksellään lumosi mieliä. Lahjomattomin arvostelijoista, aika, on sen arvon jo moneen kertaan vaa'alla punninnut, saattanut selvemmin kuin silloin näkyviin sen niin vahvat kuin heikotkin puolet. Tunnemme, ettei tuo Heinen nerokas sydämentunnustus aina ole tositunteen kannattama, että se mielellään valitsee vaikuttavaisuutta tavoittelevia kaunoasentoja, yhtäläisiä kuin hänen samanaikaisissa 'Ratcliff' ja 'Almansor' tragedioissaan, että siinä monestikin on enemmän päässä kuin sydämessä liikkunutta tekotunnelmoimista. Mutta kaikesta tästä huolimatta on noissa enimmäkseen nimettömissä pikkusoinnahdelmissa säilynyt aarre himmenemättömiä laulun helmiä, runoilijan sointuvan tuskan synnyttämiä, jotka jo yksinään olisivat tuottaneet sepittäjälleen kuolemattoman nimen.
Nykyajan-ihmisen yksilöllinen sielunelämä on se sointupohja, jolta tämä uusisäveleinen runous on virinnyt, levoton, tuhatvivahteinen niinkuin meri, jonka ensimäisenä suurena laulajana Heine samalla kertaa esiintyy kotimaansa kirjallisuudessa. Meren maininkien vapaa käynti on suonut poljennon Laulujen kirjan loppusoitolle, ihanalle 'Pohjanmeri'sikermälle, ja niin on Heine tässä kirjassaan, ehkä varsinaisemmin kuin sitten vähää myöhemmin Grillparzer kuuluisassa draamassaan, saattanut "Des Meeres und der Liebe Wellen" — meren ja lemmen aallot — ikuisesti soilumaan saksalaisen runon säveleissä.
Mutta tämä tunnetuin ja tunnustetuin Heine ei ole vielä koko se henkinen mahtaja, jona hän esiintyy muissa kypsyneemmän ikänsä tuotteissa, eikä se, jona hän voimakkaimmin voi kiinnittää ja kiehtoa yhä vielä lukijansa mielen. Syvällisempiä, ikuisemmin väräjäviä ovat ne soinnut ja ne epäsoinnut, joissa hän pitkällisen kärsimyksensä vuoteella, "patjahautaansa" kahlehdittuna, lauloi ilmi kaiken sen elämän ja kohtalon tuskan, jonka syvyydet hän miltei yli-inhimilliseen määrään sai mitata, 'Romanzero'ssaan, sen 'Lamentationen' ja 'Letzte Gedichte' runoelmissa, ja vasta ennustettuna on tässä kirjassa se Heine, jonka nimi säteilee samassa tähtisikermässä, niissä Aristophaneen, Cervantesin, Rabelais'n, Swiftin ja Voltairen — 'Matkakuvain', 'Atta Trollin' ja 'Talvisen tarinan' kirjoittaja.
Harvinaiseen suuren laulurunoilijan lahjaan yhtyi näet hänessä tuo kenties vieläkin harvinaisempi suuren ivarunoilijan, jona hän esiintyy yhtenä noista maailmankirjallisuuden ensimäisistä, kotimaansa ja oman aikansa suurimpana. Herkkä lyyrillinen tunteellisuus ja sen rinnalla säkenöivä äly, sini-ilmoille vetävä haaveilu ja leikkelyveitsen terävyinen erittelevä järki — molemmat hänen rotunsa tunnusmerkillisiä hengenlahjoja — nehän ovat Heinen omituisen runoilijatemperamentin vastakkaiset päätekijät, ne muodostavat jo synnynnäisen pohjan sille särähtävälle kaksinaisuudelle, joka hänen runoudessaan niin rehellisesti tulkitsee ajanelämän sisintä sielua, sen raatelevia ristiriitoja, jossa on ikäänkuin palanen Faustia ja palanen Mefistoa yhdistyneenä yhdeksi henkilöksi. Elämän suuruuden ja elämän kauneuden polttava kaipaus, joka sitä elävämmin tajuaa näiden vastakohtiin vangitun elämän ikuisen tragi-komedian, se tekee Heinestä tuon suuren kaiken-ivaajan, jolle hänen kirjallishistoriallisessa henkilökuvassaan kaikki muu tuntuu jäävän miltei vain vaikutusta kohottavaksi taustaksi.
Sillä niin taiteellisesti oma itsensä kuin Heine kauttaaltaan onkin, on hän tässä kohden kuitenkin enimmin mukana koko olennollaan, antautuu enimmin alttiiksi ajan taistelurinnassa. Ranskasta käsin, kun kotimaassa olo kävi hänelle mahdottomaksi, hän jatkoi taukoomatonta taisteluaan Euroopan taantumussuuntaa vastaan. Hänen sähköisessä ivassaan oli iskevä väkevimmät salamansa kohti pimeämielisen ennakkoluulon ja sortovallan yökkötorneja se kapinamieli, jolla pyhän alliansin ja ruhtinas Metternichin — Mitternachtin — ajan ilman täytyi latautua. Tässä taistelussaan hänet saattaa sanoa Byronin suureksi seuraajaksi. Muutamia vuosia sen jälkeen kuin ivan säilä herpoo kuolevan Byronin kädestä, tarttuu siihen Heine ja käyttää sitä miespolven ajan yhtä kätevästi ja tehokkaasti. Mutta viimeiset kahdeksan vuotta tämän aseen käyttäjä itse kantoi kuoleman haavaa rinnassaan.
Jo alusta alkaen on Heine, kuten sanottu, runoilijana harvinaisessa määrin oma itsensä. Ne monenmoiset herätteet ja vaikutukset, jotka voidaan osottaa hänen henkisen erikoisuutensa muodostumisessa, koko se ajan ilma, jossa hän oli kasvanut, vanhan Goethen varjossa kukoistava romantiikka, Byronin taistelukaunis esikuva, kaikki se ei vaikuta hänessä vieraina aineosuuksina, vaan on sulautunut omaksi voimakkaasti yksilölliseksi runoilijasävyksi. Ja alusta alkaen hän on tuo suuri runomuodon, samoinkuin proosatyylinkin, mestari, joka oli vallitseva saksankieltään häikäisevämmällä taituruudella kuin kukaan muu. Hänen herkkävireistä mielikuvitustaan johtaa tosirunoilijan välitön vaisto löytää vaihteleville tunnelmilleen niiden luontaisin ilmaisu. Mutta tälle vaistolle tulee hänessä tueksi itsetietoinen taiteilijapyrkimys, joka on pienintä yksityiskohtaa myöten punninnut tarkoittamansa vaikutuksen, joka ei jätä mitään satunnaisuuden varaan. Tuo luonnonäänen tapainen välittömyys, millä hänen laulunsa tuntuu soinnahtaneen ilmoille, on moninkertaisen taiteellisen muodostelutyön hienoksi hioutunut tulos. Sen kiirastulessa on koeteltu niiden muodon hivelevä notkeus ja sisällyksen voimakkaasti tihennetty, alati vastakohtaansa hypähtävä tunnelmaelo, joka ei salli mitään kuolleita kohtia väreilyssään. Aikakaudellemme ovat erikoisesti ominaisia suuret keksijät, joiden ihanteena on kehittää koneistojensa sirous ja teho yhä lähemmäksi täydellisyyttä, supistaa yhä vähempään määrään voimaenergian hukkaankulutus. Samantapainen runollinen ja ajatustaiteellinen keksijä-äly on Heine. Hänen tyylinsä välähtelevä sanansattuvuus ja nopeakäänteisyys, sen kyky sanoa vähässä paljon, sen joka tuokiossa uudeksi polttopisteeksi keskittyvä elävyys ovat ominaisuuksia, joiden merkitys on ollut mittaamattoman tärkeä sen hengensävyn muodostumiselle, jota erikoisesti sanomme nykyaikaiseksi. Sen jälkeen kuin Byronin, runouden Napoleonin, romanttinen uhmarunous oli tehnyt nopean maailmanvalloitusretkensä, nostaen kaikkiin maihin, varsinkin slaavilaisiin, vasalliruhtinaitaan, tuli Heinen vuoro. Hänen vaikutuksensa maailmankirjallisuuteen on ollut yhtä laaja, mutta meluttomampi, kestävämpi ja taiteellisesti hedelmällisempi, samoinkuin hän itse kaikkinaisen dilettantismin kukoistusajalla, samanhenkisen Musset'n keralla, oli kenties ainoa runoilija, joka ei sallinut riviäkään, mistä hän ei olisi voinut taiteellisesti vastata.
Omituisena ja mieltäkiinnittävänä ilmiönä edustaa Heine aatteellisesti 19:nnen vuosisadan toista neljännestä yhtenä aikamme tärkeimmistä henkisistä tekijöistä. Kasvaneena saksalaisen romantiikan maaperältä, itse sen kehtomailla Reinin varrella, saaden ranskalaisen sivistyksen ja viettäen suurimman osan voimansa vuosia gallialaisen maailman sydämessä, ollen sitäpaitsi jo rotuperältään erotettu kotimaansa yhteiskunnalliselta ja kirkolliselta yhteispohjalta saattoi hän sitä helpommin henkisesti vapautua näkemään kaikkia perinnäisyyden pyhittämiä olojen ja käsityskantain yksipuolisuuksia puolella ja toisella ja sitä ennakkoluulottomammin luomaan katseensa kohti uusia, inhimillisyyttä lähempiä tulevaisuuden ihanteita.
Mutta kaiken tämän takaa, ja sisällykseltään kaiken tämän määräämänä, hänen maailmankansalaishenkensä perussävy osottaa koko runollisessa ilmauksessaan ominaisuuksia, jotka epäilemättä on katsottava johtuneiksi sen rodun sielullisista erikoisuuksista, mihin hän kuului. Hänellä ei ole suuria, sopusuhtaisia kokonaisuuksia vallitsevaa plastillisuutta, mutta sen sijaan musiikin sisäisiä maailmoja avaava kyky, hänen runovoimansa ei vietä voittojaan ulkokohtaisen todellisuuden rikkaassa kuvaamisessa, vaan kohotessaan sen piiristä omituisiin haaveellisiin ilmestysnäkyihin. Mielialojen asteikossa soivat väkevässä värinässä vain äärimmäiset intohimoiset sävelet, kaikki saksalainen gemyyttisyys on siinä olematonta. Se on sama runohenki, joka ammoin hänen hebrealaisten esi-isiensä suulla runoili Korkean veisun ja Salomon saarnaajan, siirrettynä meidän aikaamme ja aatemaailmaamme, hänen sanansa siivittää sama hillitön vääjäämättömyys, millä vanhan testamentin miehet julistivat tuomionsa kansoille ja valtiaille, ja myöskin väre samaa halki aikojen kaikuvaa kantovoimaa. Heine liittyy niiden miesten lukuisaan sarjaan, joissa hänen vainojen karaiseman heimonsa henki ajasta toiseen on tärkeällä tavalla astunut vaikuttamaan ihmiskunnan kehityskulkuun.
Puolen vuosisadan aika erottaa meidät jo Heinrich Heinestä. Ne ajanolot, jotka olivat hänen runoutensa kehyksenä, kuuluvat jo historiaan, siinä aatteiden taistelussa, jonka Tyrtaios-laulajana hän seisoi tuona modernin hengenelämän murrosaikana, ovat jo polttopisteet paljon silloisestaan siirtyneet. Mutta vielä on hänen runoutensa varsinaisesti nuorta runoutta, ei ainoastaan siinä merkityksessä, missä kaikki tosirunous on ikuisesti nuorta, vaan siten että se vielä suoranaisesti vaikuttaa elävänä voimana keskellämme, että nousevat polvet omistavat sen omana laulunaan, ja että sitä vastaan myös vielä elää kaiken kaatuvan vanhan ainainen kammo ja epäluulo kaikkea nuorta, uudistavaa vastaan. Samalla tenholla kuin syntymisensä päivinä se laulu yhä vielä herättää mielissä ihastusta ja vihastusta, ei vain kolmatta: välinpitämättömyyttä. Yhä vielä kuuluu Heine runouden taistelevaan kirkkoon. Vieläkään ei hänelle ole annettu anteeksi niitä kuolemansyntejä, joita hän teki poroporvarillisuutta ja kansallista omahyväisyyttä vastaan. Yhä vielä kummittelevat saksalaisen kuntomielisyyden kiivailut häntä vastaan kieltäen hänen arvonsa sekä runoilijana että ihmisenä, julistaen hänet pannaan kaiken pyhän ja korkean pilkkaajana, epäuskon, epäsiveellisyyden, epäisänmaallisuuden apostolina. Hänen maanpakonsa ei ole vielä laannut — onhan tähän päivään saakka runoilijan muistopatsas koditon hänen synnyinmaassaan, samoin kuin hän oli itsekin koko loppupuolen ikäänsä, neljänneksen vuosisataa. Mutta sitä enemmän hän on saanut laajaksi kodikseen koko sivistyneen maailman, tullut ihmiskunnan omaksi niinkuin harvat runoilijat. Jälkeisen ajan parhaissa, hienoimmissa hengissä voidaan havaita hänen vaikutustaan, ja koko uudemman laulurunouden yli liikkuu vielä hänen elävä henkensä. "II morto Enrico poetava ancora."
Tässä vaikutuksen yleismaailmallisessa laajuudessa on Heineen verrattava vain yksi ainoa viime vuosisadan Saksan henkisistä suurmiehistä, Friedrich Nietzsche, — filosofian lyyrikko. Hänkin oli samanlainen joustava voima, jonka mullistavaa vaikutusta koko aikamme henkiseen käsityskantaan eivät voi tehdä tyhjäksi mitkään puoskariksi-julistelut ammattifilosofien puolelta, kumpaisenkin häikäisevä esitystapa on merkinnyt uudistavaa käännettä nykyaikaisessa tyylitaiteessa, ja lopuksi, kumpaisenkin osana oli sama traagillinen murtuminen viimein yli voimien käyvässä taistelussaan niitä valtoja vastaan, joille kuolematonten jumalainkaan ei sanota mitään mahtavan.