I LUKU
Oli silloin kolkko marraskuu ja päivät himmeinä hiipi, kun kotimaahan ma matkustin, — puut tuuli paljaiksi riipi.
Ja rajalle tullessa tunsin ma,
kun kiivahammin sykki
sydän rinnassa, luulenpa, silmääni
ihan kyyneleitä lykki.
Ja kieltä kotoista kuullessa
niin mieli kummaksi meni,
ihan kuin verenvuotohon suloiseen
ois riutunut sydämeni.
Oli harpputyttönen tyllerö,
tosituntein ja äänin väärin
hän lauloi, vaan mua liikutti
toki soitto se suuressa määrin.
Hän lauloi, kuin lempii ja uhrautuu
ja kärsii ja jälleen tapaa
tuoll' iloissa paremman maailman
sydän toisensa, vaivoista vapaa.
Maan murhelaaksosta lauloi hän,
sen riemuista rikkuvista,
isänmaasta sielun kirkastuneen,
ilohäistä sen ikuisista.
Soi vanha kieltäymysvirsi taas,
tuo taivaan aa-lulla-loru,
jolla kansan, tuon ison vintiön,
pois tuuditellaan poru.
Hyvin virren ja virrentekijät
ne tunnen ma, tiedän että
he salassa viiniä itse joi,
mut julki veisasi vettä.
Uus laulu, laulu parempi
nyt, veikot, laulakamme!
Me taivaan valtakunnan jo
maan päälle perustamme.