Vuori-idylli.
1.
Vuoristoss' on maja pieni
Vuorimiehen iäkkään;
Siellä huojuu uljaat kuuset,
Kultakuu luo säteitään.
Huoneessa on nojatuoli,
Taiten tehty veistos sen;
Miekkonen, ken siinä istuu,
Ja ma olen miekkonen!
Jakkaraltaan tyttö laskee
Sylihini kyynärpään;
Silmät on kuin sinitähdet,
Suu kuin ruusu väikkeessään.
Ja nuo tähdet taivaansuuret
Siintää minuun katsoen;
Ja hän hienon sormen painaa
Ruususuulleen hymyillen.
Ei, ei meitä nää nyt äitis,
Hän vain kehrää ahkeraan;
Kitaraa taas isäs soittaa
Laulellen vain lauluaan.
Ja nyt tyttö hiljaa kuiskii,
Hiljaa vain ja varkahin;
Monta suurta salaisuutta
Minulle jo uskookin.
"Siitä kun näet täti kuoli,
Emme enää mennä voi
Metsälinnaan Goslarihin,
Siellä on niin kaunist', oi!
"Tääll' on taas niin yksinäistä
Kesken kolkon vuorimaan,
Majammekin talvisaikaan
Melkein lumeen haudataan.