Ja naukkupa taas, ja naukkupa taas,
Se on kuin taivaan manna!
Syö naurista kansa, ja onni on maass',
Ja se laulavi: Hosianna!
[1] Kölnin doomi.
Lokakuulla 1849.
Jo tyyntyi vankka tuulispää,
Ja tuli tyven kotiin kanssa;
Germaania, suuri lapsi tää,
Se riemuitsee taas joulukuusistansa.
Nyt perheonneen vaivutaan,
Ylemmät pyyteet tois vain haittaa, —
Käy rauhanpääsky palaamaan
Ja pesänsä taas huoneenpäätyyn laittaa.
Vain rauhass' uinuu metsä, maa
Kuun hempeässä valovuossa,
Vait, pamahtiko? — laukaus, haa!
Kenties taas ystävän he ampui tuossa.
Kenties jo aseet kädessään
On tavattu nuo yltiötki.
(Ei kaikki oo niin järjissään,
Kuin Flaccus, joka rohkeasti pötki.)
Taas Liszt käy esiin, — henkihin
Jäi Frans, ei verissään hän makaa;
Ei taistokentill' Unkarin
Kroaatti, Ryssä tappanut hänt' takaa.
Meni viime turva vapauden,
Ja Unkari on hurmehissa, —
Mut ritar Frans on entinen,
Ja miekkans' säilyi, — se on komoodissa.
Frans henkiin jäi, ja äijänä
Hän veritöitään kertoella
Saa lastenlasten piirissä: —
"Niin tein ja niin koin miekkaa heilutella."