Kun nimen kuulen Unkarin,
Käy ahtaaks Saksan villanuttu,
Mun rintan' nousee tyrskyihin,
Ja on kuin torventoitotus sois tuttu.
Soi jälleen mulle mielehein
Nuo urhoin sadut unholasta,
Nuo hurjat taistot sankarein
Ja laulut Niebelungein kuolemasta.
On sama retki sankarin,
On samat tarut synkät, öiset,
Vain nimet vaihtui uusihin,
Mut samat on nuo urhot mainetöiset.
Ja sama kohtalo on vain, —
Jos kuinka uljaat liput liehuu,
Niin viimein urho sortuu ain,
Kun pedon raaka ylivoima riehuu.
Ja nytpä liittoon vastahas
Sai härkä karhun vainotiellä, —
Sa kaaduit, mut on lohtunas:
Me toiset koimme häpeämmät vielä!
Toki siistit pedot sinut kaas
Ja rehtitaistelussa tuonoin;
Mut me, me jäimme sortoon taas
Vain susien ja sikain ryönäkuonoin.
Ne ulvoo, röhkii, — iljettää
Jo yksin voittajien haisu;
Mut vait! käy liiaks sinuun nää, —
Niin sairas olet, vaikene jo vaisu!
Enfant perdu.
Asemaa hyljättyä taisteluissa
Ma kolmetoista vuotta puolustin.
En voittoon luottanut ma tuonen suissa,
En koskaan tiennyt, jäänkö henkihin.
Yöt päivät valvoin, — nukkua en saanut,
Ma leiritelttasessa kumppalein, —
Ja unenkin myös vei, jos oisin maannut,
Tuo vankka kuorsaus näiden sankarein.