Yön aikaan usein huoliin sorruin viimein,
Myös pelkoon — houkka vain on peloton —
Ja karkoittaaksen' nuo, ma riettain riimein
Taas vihelsin jo herjalaulelon.
Niin, valpas olin, — pyssy, missä tuumat! —
Ja ilmestyipäs epäiltävä ken,
Ma ammuin oikein, lähetin jo kuumat,
Tulikuumat luodit ruojan ruumiisen.
Mut toisekseen myös sattua voi vielä,
Ett' inha ruoja tää, hän samoinkin,
Ties oikein ampua, — ja, oi, en kiellä,
Mun vuotaa haavat, — verryn kuivihin.
On avoin vartio! — Mun vuotaa haavat. —
Yks kaatuu, toiset työtä jatkamaan! —
Mut voittaen ma kuolin, aseet saavat
He ehjät multa, — sydän särkyi vaan.
Latsarus.
Heitä pyhät paraboolit,
Hypoteessit hurskaat heitä, —
Ongelmat sä selvitellä
Koita ilman kiertoteitä.
Miksi aina kunnollinen
Ristitaakkaa kurjaa kantaa,
Kun saa voittoisasti huono
Vaunuiss' ajaa mailmanrantaa?
Miss' on syy? Vai eikö liene
Täysi Herran kaikkivalta?
Tai jos käyryyttä hän käyttää?
Oi, se tuntuis kamalalta.
Yhtenään noin kyselemme,
Kunnes viimein aimo lastaus
Multaa meiltä suut jo tukkii, —
Mutta onko tuo nyt vastaus?
Maailman meno.