"Herrat Eugen Richter ja kumppanit eivät sovellu meille enää. Jos he eivät niele sotilaslakiehdotusta, niin sitten tulee loppu"; — ja Wulckow pyyhkäsi nyrkillään suutaan, aivan kuin ahmiminen juuri alkaisi.
Diederich tointui. "Se on — se on suurpiirteistä! Se lähtee aivan varmasti Hänen Majesteettinsa persoonallisesta alkuunpanosta!" Tohtori Scheffelweis oli kalvennut. "Sitten on taas tulossa valtiopäivämiesvaalit? Ja minä kun olin niin iloinen sen johdosta, että meillä oli meidän kelvolliseksi osoittautunut edustajamme…" Hän pelästyi vielä enemmän. "Asia on luonnollisesti niin, että Kühlemannkin on herra Richterin ystävä…"
"Nurisija!" puhkui Diederich. "Isänmaaton henkilö!" Hän pyöritti silmiään. "Herra presidentti! Tällä kertaa sellaisista ihmisistä ei tule mitään Netzigissä. Antakaa minun vain ensin tulla valtuusmieheksi, herra pormestari!" "Mitäs sitten?" kysyi Wulckow. Diederich ei sitä tiennyt. Onneksi salissa sattui välikohtaus, tuoleja siirrettiin, ja joku avautti itselleen suuren oven: se oli itse Kühlemann. Ukko laahusti raskaan, sairaan massansa nopeasti peilikäytävän läpi. Ravintolan puolella huomattiin, että hän oli Lauerin jutun jälkeen vielä enemmän riutunut.
"Hän olisi kernaammin julistanut Lauerin syyttömäksi, mutta toiset tuomarit äänestivät hänet kumoon", sanoi Diederich. Tohtori Scheffelweis arveli: "Sappikivet saavat toki lopulta ruumiin riutumaan." Mihin Wulckow humoristisesti: "Niinpä niin, ja valtiopäivillä me olemme hänen sappikiviään."
Pormestari nauroi suotuisasti. Mutta Diederich repäsi silmänsä auki.
Hän lähestyi presidentin korvaa ja kuiskasi:
"Hänen testamenttinsa!"
"Mitäs siitä sitten?"
"Hän on määrännyt kaupungin perillisekseen", selitti tohtori Scheffelweis tärkeänä. "Todennäköisesti me rakennamme hänen rahoillaan lastenkodin."
"Rakennatte?" Diederich naurahti halveksivasti. "Mitään kansallisempaa tarkoitusta Te ette voi itsellenne keksiä?"
"Juuri niin." Wulckow nyökäytti tunnustavasti Diederichille.
"Millainen panos hänellä sitten on?"