Diederich epäili Kühnchenin keksintöä tähän tarkoitukseen sopivaksi, mutta piti tarpeettomana ilmoittaa sitä hänelle. Tuo pieni ukko riensi jo tungoksen läpi liehuvin hiuksin; ja pian nähtiin, mitenkä hän rouva von Wulckowin edessä hassasi jalkojaan ja esitti hänelle vertailevan tutkimuksensa tulokset. Diederich ei ollut osannut aavistaa, miten nolosti Kühnchenille tuli käymään. Kappaleentekijä sanoi jääkylmästi. "Herra professori, sen mitä Te nyt mainitsette, täytyy perustua erehdykseen. Onko tuo Äpärätytär muutoin Goethen kirjoittama?" hän kysyi ja nyrpisti nenäänsä. Kühnchen vakuutti, mutta se ei häntä ollenkaan auttanut.
"Joka tapauksessa olette lukenut aikakauskirjasta 'Das traute Heim' (Armas koti) erään kirjoittamani romaanin, ja sen minä olen nyt dramatisoinut. Minun teokseni ovat kaikki alkuperäisiä. Nämä herrat —" hän tarkasti piiriä — "tulevat kyllä kumoamaan kaikki ilkeämieliset huhut."
Sillä sai Kühnchen mennä; hän poistui ja huohotti. Diederich huomautti hänelle, halveksivan armahtavaisella äänellä, Nothgroschenista, joka vaarallisine tietoineen oli jo ennättänyt mennä tiehensä; ja Kühnchen syöksyi hänen jälkeensä estääkseen pahimman tapahtumasta.
Kun Diederich käänsi päänsä, niin salissa oli tapahtunut muutos: Ei vain presidentinrouvalla, vaan vanhalla Buckillakin oli piirinsä. Oli ihmeteltävää, mutta siinä sitä sai oppia tuntemaan ihmisiä. He eivät kestäneet sitä, että äsken olivat päästäneet vaistonsa valloilleen; vakuuttavin kasvoin tuli toinen toisensa jälkeen vanhuksen eteen ja tahtoi näyttää, ettei ollut sitä tehnyt. Niin suuri oli kaikkien raskaiden järkytystenkin jälkeen kaiken sen valta, mikä oli olemassaolevaa ja vanhuudesta tunnustettua! Vieläpä Diederichkin huomasi sopimattomaksi olla seuraamatta silmiinpistävällä tavalla enemmistön esimerkkiä. Otettuaan varman selvän siitä, että Wulckow oli jo poissa, hän läksi kunniatervehdykselle. Vanhus istuikin yksin tyynytuolillaan, joka oli asetettu häntä varten aivan näyttämön eteen. Hän antoi valkean kätensä levätä merkittävän hennosti käsinojalla ja silmäsi ylös Diederichiin.
"Siinähän Tekin olette, minun hyvä Hesslingini. Minä olen usein valittanut sitä, että Te ette itse käy meillä" — hän sanoi teeskentelemättömästi ja lempeästi. Diederich tunsi taas kyynelten kihoavan silmiinsä. Hän ojensi kätensä, iloitsi siitä, että herra Buck piti sitä hieman kauemmin omassaan, ja änkytti jotakin liikeasioista ja suruista ja ollakseen rehellinen, kuten hän lisäsi — sillä hänet valtasi äkillinen rehellisyyden kaipuu — epäilyistä ja esteistä.
"On kaunista Teidän puoleltanne", sanoi siihen vanhus, "että ette anna minun sitä vain arvata, vaan että sen tunnustatte minulle. Te olette nuori ja toimitte niiden vaikutteiden alaisena, joita nykyajan henget seuraavat. Vanhuuden suvaitsemattomuuteen minä en tahdo vaipua."
Silloin Diederich loi katseensa maahan. Hän oli ymmärtänyt: Tämä merkitsi sen oikeusjutun anteeksiantamista, joka oli riistänyt vanhuksen langolta kansalaiskunnian; ja hänestä tuntui tukalalta niin suuren lempeyden — ja niin suuren halveksimisen johdosta. Vanhus sanoi tosin:
"Minä kunnioitan taistelua ja tunnen sen liian hyvin vihatakseni ketään, joka taistelee minun omiani vastaan." Minkä jälkeen Diederich, peläten, että tämä veisi liian pitkälle, alkoi tehdä kaikkea tyhjäksi. Hän ei tiennyt itse mitään —. Asioihin saattoi joutua —. Vanhus auttoi häntä. "Minä tiedän: Te etsitte, ettekä ole vielä löytänyt itseänne."
Hän upotti valkean partansa silkkiseen kaulahuiviinsa. Kun hän sen jälleen veti ylös, niin Diederich käsitti, että jotakin uutta oli tulossa.
"Te ette olekaan vielä ostanut sitä taloa oman talonne takaa", sanoi herra Buck. "Te olette kai muuttanut suunnitelmianne?"