"Alhainen nauta!" ajatteli Diederich — ja äkkiä hänen sisimmässään kuohui. Suuttumus ja paksu tupakansavu sulkivat hänen hengityksensä, ja hän ajatteli, yskimistään pidätellen: "Kuka minä olen, kun minun täytyy kärsiä tällaista? Minun halvin konerasvaajani ei sallisi minun kohdella itseään tällä tavalla. Minä olen tohtori. Minä olen valtuusmies! Tämä sivistymätön tolvana tarvitsee minua pikemmin kuin minä häntä!" Kaikelle, mitä hän sinä iltapäivänä oli kokenut, hän antoi nyt pahimman tulkinnan. Häntä oli pilkattu, tuo luutnantin lurjus oli koputtanut hänen selkäänsä! Nuo sotilaspäät ja astelevat kalkkunat olivat koko ajan puhuneet typeristä asioistaan ja antaneet hänen kuunnella sitä tyhmän tavoin! "Ja kuka maksaa nuo nälkäkurjet? Me!" Mieliala ja tunteet, kaikki raukesi äkkiä Diederichin rinnassa, ja raunioista kohosi villinä vihan lieska. "Verenimijät! Sapelinkalskuttajat! Pystynenäinen roskaväki!… Jospa me kerta teemme lopun koko joukosta —!" Hänen kätensä muuttuivat itsestään nyrkeiksi, mykän raivon puuskassa hän näki kaikki kumotuksi, hajonneeksi: valtion herrat, armeijan, virkamiehistön, kaikki voimaliitot ja itse voimankin! Voiman, joka käy meidän ylitsemme ja jonka kavioita me suutelemme! Jota vastaan me emme voi mitään, koska me kaikki sitä rakastamme! Joka meillä on veressä, koska meillä on siinä alistuvaisuus! Me olemme sen atoomeja, jonkin katoava molekyyli, jonka se on sylkäissyt!… Tuolta seinältä, sinisten pilvien takaa sen kalpeat, rautaiset kasvot katsoivat alas, järkähtämättöminä, salamoiden. Mutta Diederich kohotti nyrkkinsä hurjassa itsensäunhoituksessa.

Mutta silloin Wulckowin koira murahti, presidentin alta kuului jyrisevä rojahdus, pitkäinen rätinä — ja Diederich pelästyi kovasti. Hän ei ymmärtänyt, mikä hyökkäys tämä oli. Järjestyksen rakennus, joka oli jälleen pantu pystyyn hänen rinnassaan, vapisi enää vain hiljaa. Hallintoneuvoston herra presidentillä oli tärkeitä valtiotehtäviä toimitettavana. Paraikaa odotettiin, kunnes hän huomasi erään; ja silloin vakuutettiin hyvää mielialaa ja pidettiin huolta hyvistä afääreistä…

"No, pikku tohtorini?" sanoi herra von Wulckow ja kääntyi istuimellaan. "Mikäs Teidän on hätänä? Teistähän tulee sula valtiomies. Istuutukaapas tälle kunniapaikalle."

"Voin mielikseni sanoa", änkytti Diederich. "Jotakin olen jo saavuttanut kansallisen asian hyväksi."

Wulckow puhalsi hänen kasvoihinsa mahtavan savukeilan, sitten hän tuli aivan lähelle häntä lämminverisine, kyynillisine silmineen. "Te olette ensinnäkin saavuttanut sen, että olette joutunut valtuusmieheksi. Miten, sen voimme jättää sikseen. Joka tapauksessa voisitte Te käyttää hyväksenne asemaanne, sillä Teidän liikkeennehän kuuluu olevan aika kehno." Kun Diederich lyyhistyi kokoon, niin Wulckow nauroi kumisten. "Älkää olko millännekään, Te olette minun miehiäni. Mitäs luulette minun tähän kirjoittaneen?" Tuo suuri paperilehti katosi kämmenen alle, jonka hän pani sen päälle. "Tässä minä vaadin ministeriltä pientä muistomerkkiä eräälle tietylle tohtori Hesslingille tunnustukseksi siitä, mitä hän on tehnyt mielialan, muokkaamiseksi Netzigissä… Niin säädyllisenä Te ette ole tietenkään minua pitänyt?" hän lisäsi, sillä Diederich kumarteli edelleen tuolillaan aivan kuin sokaistuna ja huikaistuna. "Minä en tosiasiallisesti tiedä", hän lausui. "Minun vaatimattomat ansioni —"

"Alku aina hankala", sanoi Wulckow. "Sen pitäisi ollakin vain kehoitukseksi. Teidän ryhtinne Lauerin jutussa ei ollut huono. Niin, ja Teidän puheenne tuossa kanavoimiskiistassa on saanut koko antimonarkistisen lehdistön pois suunniltaan. Jo kolmella paikkakunnalla on sen johdosta nostettu kanne majesteettirikoksesta. Siitä täytyy meidän toki osoittaa Teille kiitollisuuttamme."

Diederich huudahti: "Minun kaunein palkintoni on siinä, että
Lokal-Anzeiger on saattanut minun suoran porvarillisen nimeni
Kaikkeinkorkeimpien silmien nähtäväksi!"

"No niin, ottakaapas sikaari", lopetti Wulckow, ja Diederich käsitti, että nyt alkoivat afäärit ja ylevien tunteiden keskellä hänessä oli herännyt arveluja, että Wulckowin armonosoituksella ennen kaikkea oli jokin erikoinen syynsä. Koetteeksi hän sanoi:

"Ratzenhauseniin vievää rataa varten tulee nyt kaupunkikin kyllä myöntämään avustuksensa."

Wulckow kurkotti kaulaansa. "Onneksenne. Meillä on muuten halvempi suunnitelma, joka ei ylipäänsä kosketa Netzigiä. Pitäkää siis niinmuodoin huolta siitä, että ihmiset tulevat järkiinsä. Sillä ehdolla saatte Te sitten Quitzinin ritaritilalle luovuttaa valoanne."