Myöhemmin juomaseurassa puhuttiin vain tästä tapauksesta. Diederich kehui tovereilleen kreivin todella ritarillista käyttäytymistä.
"Todellinen jalosyntyinen ei tee koskaan mitään, mikä ei sopisi hänelle."
Hän supisti suutaan ja lausui mahtipontisesti:
"M — muodollisuudet eivät ole mitään turhuuksia."
Uudestaan ja uudestaan hän kutsui Gottlieb Hornungia tuon suuren hetkensä todistajaksi.
"Ei mitään jäykkää, eihän? Oo! Sellaista kuitenkin aina uhkarohkeata pilaa ei sellaisen herran tee mieli aina koettaa. Ja millainen käytös?! M — moitteeton, sen voin teille sanoa. Hänen ylhäisyytensä selitykset olivat niin läpeensä tyydyttäviä, että minun oli mahdotonta —: Käsitättehän, ett'ei tässä olla mitään tuittupäitä."
Kaikki käsittivät sen ja vahvistivat Diederichin sanat, että Uusteutonia oli suoriutunut tästä asiasta vallan loistavasti. Keltanokat kulettivat ympäri molempien aatelismiesten käyntikortteja ja ripustivat ne keisarinkuvan alle, ristiinpantujen miekkojen väliin. Ei ollut mikään uusteutooni, joka sinä päivänä ei juonut itseään humalaan.
Siihen loppui lukukausi; mutta Diederichillä ja Hornungilla ei ollut matkarahoja. Pitkään aikaan ei heillä ole ollut rahaa mihinkään. Yhdistyselämän tuomien velvollisuuksien vuoksi oli Diederichin kahdensadanviidenkymmenen markan vekseliä suurennettu; ja kuitenkin hän oli velkojen painamana. Kaikki lähteet näyttivät kuivuneilta, heidän edessään oli vain kuivaa, näännyttävää maata — ja lopulta täytyi kai, niin huonosti kuin se olisi sopinutkin ritareille, tuumia sen takaisin vaatimista, minkä he aikain kuluessa olivat lainanneet tovereilleen. Varmastikin oli moni sillä välin joutunut varoihin. Hornung ei keksinyt ketään. Diederich muisti Mahlmannin.
"Siltähän sopii lainata", hän selitti. "Hän ei kuulunut mihinkään yhdistykseen, tuo vallan tavallinen tolvana. Kerta minä nousen hänen kojuunsa."
Mutta kun Mahlmann hänet näki, niin hän purskahti ilman muuta valtavaan nauruunsa, jonka Diederich oli melkein unhoittanut ja joka sai hänet heti vastustamattomasti masentuneeksi. Mahlmann oli tahditon! Hänen olisi toki pitänyt tuntea, että täällä hänen patenttitoimistossaan koko Uusteutonia oli moraalisesti Diederichin mukana ja että hänen olisi senvuoksi pitänyt osoittaa Diederichille kunnioitusta. Diederichistä tuntui siltä, kuin olisi hän ollut temmattuna erilleen tuosta voimia-antavasta yhteydestä, yhdistyksestä, ja seisonut täällä yksityisenä ihmisenä erään toisen edessä. Odottamaton, vastenmielinen tilanne! Sitä teeskentelemättömämmin hän esitti asiansa. Oo, hän ei tahtonut vippiään takaisin, sitä hän ei tullut koskaan vaatimaan keneltäkään toveriltaan! Mahlmann saattoi olla vain niin suosiollinen, että lainasi hänelle vekseliä vastaan. Mahlmann nojasi tuolinsa selustaa vastaan ja sanoi leveästi ja itsestään ymmärrettävästi: