"Sinä et tunne sitä. Se on lopussa."
Silloin Diederich teki äänensä iloiseksi. "Aivan aseettomia emme mekään ole! Minä tahtoisin toki nähdä!"
Hyvästiksi hän antoi siskolleen kätensä. Emmi huusi hänet vielä takaisin.
"Sinä tulet vaatimaan hänet tilille?" Hän repäsi silmänsä auki ja piti kättä suullaan.
"Miten niin?" sanoi Diederich, sillä sitä hän ei ollut enää ajatellut.
"Vanno minulle, ett'et tule vaatimaan!"
Diederich lupasi sen. Samalla hän punastui, sillä hän olisi kernaasti tahtonut tietää, pelkäsikö Emmi hänen, vaiko tuon toisen puolesta. Tuolle toiselle hän ei olisi sitä suonut. Mutta hän tukahutti tuon kysymyksen, koska vastaus olisi saattanut olla Emmille tuskallinen; ja hän läksi huoneesta melkein varpaisillaan.
Molemmat rouvat, jotka alhaalla yhä odottivat, hän ajoi ankarasti vuoteeseen. Itse hän paneutui Gusten viereen vasta sitten, kun tämä oli jo vaipunut uneen. Hänen täytyi tuumia, miten tuli huomenna esiintymään. Luonnollisestikin piti menetellä vaikuttavasti! Ylipäänsä ei mitään epäilyä asian päättymisen suhteen! Mutta hänen oman, purevan olentonsa asemasta Diederichin silmiin ilmestyi yhä uudestaan ja uudestaan vanttera mies, jolla oli kirkkaat, huolestuneet silmät ja joka pyysi, kuohui ja lyyhistyi kokonaan kokoon, ilmestyi herra Göppel, Agnes Göppelin isä. Nyt ymmärsi Diederichin pelkääväinen sielu, miten kipeästi silloin oli asia isään koskenut. "Sinä et tunne sitä", sanoi Emmi. Hän tunsi sen, — sillä hän oli itse tehnyt samoin.
"Jumala varjelkoon!" hän sanoi ääneen ja käännähti ympäri. "Minä en sekaannu koko asiaan. Emmi vain petti törkeästi kloroformilla. Naiset ovat kylliksi rikkiviisaita sellaiseen. Minä paiskaan hänet ulos, kuten tuleekin!" Silloin hän näki sateisella kadulla Agneksen, joka tuijotti hänen ikkunaansa, kasvot kalpeina kaasuvalosta. Hän veti lakanan silmilleen. "Minä en voi ajaa häntä kadulle!" Aamu sarasti, ja hän näki ihmeissään, mitä hänelle itselleen oli tapahtunut.
"Luutnantit nousevat aikaisin ylös", hän ajatteli ja riensi tiehensä, ennenkuin Guste heräsi. Sachsentorin takana puutarhat visersivät ja tuoksuivat kevätilmassa. Talot, joiden ovet olivat vielä suljetut, näyttivät äsken pestyiltä ja siltä, kuin niissä asuisi pelkkiä vastanaineita. "Kuka tietää", ajatteli Diederich ja veti sisäänsä raitista ilmaa, "kenties tässä ei olekaan mitään vaikeuksia. On olemassa säädyllisiä ihmisiä. Asianlaita on nyt myöskin suotuisampi kuin —" Hän jätti kernaasti tuon ajatuksen. Tuonne olivat vaunut pysähtyneet — minkä talon edustalle sitten? Siis kuitenkin. Ristikko oli auki, ovi myöskin. Passari tuli häntä vastaan. "Älkää turhia", sanoi Diederich, "minä näen jo luutnantin." Sillä vastapäätä olevassa huoneessa herra von Brietzen täytti matkalaukkua. "Näin aikaisin?" hän sanoi, antoi matkalaukun kannen painua kiinni ja satutti samalla sormensa. "Piru vieköön." Diederich ajatteli masentuneena: "Hänkin panee tavaroitaan matkakuntoon."